Jalkapallojournalismi on modernia mytologiaa – tunteita, tarinoita ja todellista kulttuuria kentältä

Kuvittele tämä: Rooma, kesäilta. Kello on kymmenen, ja yölläkin Stadio Olimpico kylpee valossa kuin teatterin lavastus. Nurmelta huokuu lämpöä, vähän kuin esiintymislavalta, jossa on juuri koettu tragedia tai sankariteko – tai molemmat. Yksi kamera liukuu läpi kentän ja pysähtyy Alessandro Florenzin kasvoille. Hiki kimaltaa hänen poskillaan kuin legioonasoturin haarniskassa auringonnousussa. Juuri siinä hetkessä, käsillä ei ole vain peli – vaan tarina, jossa urheilu muuttuu ihmisen kokoiseksi myytiksi.

Tätä on jalkapallojournalismi. Monen mielestä se on pelkkää lajia seuraavan kansan puuhastelua: liian tunnepitoista niille, jotka vannovat kylmän analyysin nimeen, ja liian arkista niille, jotka etsivät kulttuurista hienostuneisuutta. Mutta väitänpä silti, että juuri jalkapallojournalismi on yksi hienoimmista kulttuurijournalismin muodoista tänä päivänä. Se ei ole vain urheilun seuraamista – se on kansakuntien tarinoiden kertomista. Välillä se on runoutta, toisinaan tragediaa, ja aina täyttä elämää.

Muistatko Lionel Messin maalin vuoden 2011 Mestarien liigan finaalissa? Jos et, niin käy katsomassa se. Vaikka et olisi koskaan potkaissut palloa, sen nähdessäsi tiedät – siinä oli taidetta. Se liike, se hetki olisi sopinut niin Auguste Rodinin veistettäväksi kuin Vaslav Nijinskin tanssittavaksi. Ja samaan aikaan, jossain pienessä suomalaisessa kylässä, 14-vuotias poika seisoo tekonurmella ja tekee ratkaisua: pitäisikö syöttää turvallisesti taakse – vai lähteä haastamaan? Tämäkin on estetiikkaa. Tämäkin on riskiä. Tämäkin on ihmiselämää.

Kirjallisuus, kenttä ja kriittisyys

On outoa, miten ylhäältä päin monessa yliopistossa tai kulttuurilehdessä suhtaudutaan jalkapalloon – ihan kuin kyseessä olisi nolostuttava exä, jota ei kehtaa tuoda illalliselle. Mutta kun kaivaa vähän pintaa syvemmältä, näkee: jalkapallojournalismi ei poikkea hirveästi kirjallisuuskritiikistä. Molemmissa etsitään merkityksiä, kontekstia, muotoa ja rakennetta. Ero on ympäristössä – stadionin huuto ja pelin paine tekevät kokemuksesta fyysisen, suorastaan villin. Ja silti se kaikki voidaan pukea sanoiksi. Se on hetken kuumaa tunnetta ja vuosienkin päästä luettavaa tarinaa – yhtä aikaa.

Totta kai urheilujournalismissa on riski lipsua pinnallisuuteen.

• Jos puhe studiossa muuttuu latteaksi tsemppailuksi
• Jos pelaajien haasteista puhutaan kuin horoskoopeista
• Jos tulkitaan, mutta ei ymmärretä

…silloin jotain menee hukkaan. Mutta parhaimmillaan jalkapallojournalismi voi olla juuri sitä, mitä journalismi parhaimmillaan on: se selittää miksi jokin tapahtui, miten se tapahtui, ja ennen kaikkea – miltä se tuntui.

Voittoja suuremmat seikat

Yksi kauneimmista esimerkeistä tämän lajin voimasta on Islannin uskomaton matka vuoden 2018 jalkapallon MM-kisoissa. Miten pieni, syrjäinen saari pohjoisessa nousi kansakunnan yhteiseksi unelmaksi maailmannäyttämöllä? Se ei ollut vain tulos. Se oli tarina kansanluonteesta, toivosta ja sisusta. Dokumentti siitä on enemmän kuin urheilukertomus – se on kuin pieni romaani, jossa maalit, tappiot ja tuuletushetket piirtävät esiin sekä pelaajan että kansan sielunmaiseman.

Jalkapallojournalismi ei ole vain niille, jotka seuraavat ottelukoosteita. Se kuuluu niille:

• jotka soittelevat tunteellisina isälle pelin jälkeen
• jotka istuvat pakkasessa katsomossa Harjun kivisellä penkillä
• joiden unelma jalkapalloammattilaisuudesta lipsui käsistä joskus 17-vuotiaana
• jotka itkevät Bernabeun katsomossa tai hurraavat hiekkakentällä

Kun kirjoitan pelistä, en kirjoita vain tuloksesta. Kirjoitan ihmisistä. Siitä, miltä heistä tuntuu. Siitä, miten joku pieni hetki – yksi hyvä syöttö tai huono valinta – kantaa mukanaan suuria kysymyksiä: pelkoa, rohkeutta, luottamusta, iloa. Kentälle pelataan paljon muutakin kuin voittoja. Siellä pelataan identiteettiä, yhteisöä, menneisyyttä ja mahdollisesti uutta alkua.

Miksi tunne pelottaa?

Miksi siis tätä kaikkea vähätellään? Koska siinä on tunnetta. Ja tunne, valitettavasti, edelleen miellettään epä-älylliseksi. Vaikka oikeastaan vain tunne tekee journalismista tärkeää – tekee siitä ihmiseltä ihmiselle kerrottavaa. Ja ehkä siksi hienoimmat tarinat eivät synny konferenssisaleissa vaan savisilla kentillä, liukkailla vaihtopenkeillä ja yllättävissä maaleissa, jotka saavat aikaan huudon, joka kuuluu vuosien päähän.

Toimittajakollega Vesa Rantanen sanoi kerran, että urheilustudiot ovat kuin “tsemppistudioita”. Ehkä niin. Mutta tsemppi ei tarkoita pinnallisuutta. Se voi olla silti totta. Se voi olla osa modernin sankaritarinan runkoa – yhtä paljon oikeaa ja tärkeää kuin mitkä tahansa pääkirjoitukset tai kirjallisuusesseet. Me vain käytämme eri sanoja, mutta kerromme samoista asioista: merkityksistä, päätöksistä, ihmiselämästä.

Tarina, jolla on merkitys vielä huomenna

Tässä piilee jalkapallojournalismin syvin arvo: sen tehtävä ei ole vain kertoa, mitä kentällä tapahtui. Vaan miksi se tapahtui, miltä se tuntui – ja miksi sillä on merkitystä vielä huomennakin. Kentät, joilla pelit pelataan, voivat yhtä hyvin olla Homeroksen meriä tai Kalevalan maisemia. Niillä mitataan rohkeutta, taktiikkaa, pettymystä ja rakkautta. Eikä se ole mitään vähempää kuin kulttuurijournalismia. Se on parhaimmillaan juuri sitä.

– Aino Matikainen
Urheilutoimittaja, joka uskoo, että jos jumalat joskus puhuttelisivat ihmisiä, he valitsisivat jalkapallon – kunhan vain ehtisivät katsoa yhden pelin.