West Ham Unitedin hiljainen alamäki ja toivon kipinä – Graham Potterin vaikea alku Premier Leaguessa

West Ham Unitedin hiljainen alamäki ja toivon kipinä – Graham Potterin vaikea alku Premier Leaguessa

Lontoo – tuo historian painava kehto, jossa kivijalkojen päällä kulkevat niin kuninkaalliset kuin kiireiset turistit, kamerat kaulassa, änkemässä täydellistä kuvaa Tower Bridgestä. Mutta yksi kaupungin nurkka, East End, soi yhä vanhaa laulua. Siellä kasvaa silti yksi seura, jonka identiteetti on syvään juurtunut työväenluokan sieluun: West Ham United.

Tuo laulu – ”I’m Forever Blowing Bubbles” – kaikuu edelleen Olympic Stadiumin kylmässä iltailmassa, vaikka sen takana olevat unelmat ovat haalistuneet. Kausi 2025–2026 ei ala fanfaarien tai suurten toiveiden saattelemana. Sen sijaan Claret and Blue -värien tuttu voima näyttää kuluneelta, täynnä epävarmuutta, epäonnistuneita siirtoja ja faneja, jotka alkavat epäillä, voiko menneisyyden kaiku enää kantaa tätä joukkuetta eteenpäin.

Tämä on kertomus Hammersista – seurasta, joka yritti säilyttää sielunsa modernissa jalkapallomaailmassa ja saattaa olla hukkumassa varjoihin.

Graham Potterin suuri tilaisuus – vai mahdoton tehtävä?

Lontoon tuuli käy raa’aksi, puskee stadionin läpi kuin muistutus siitä, että mikään ei ole pysyvää. Graham Potter, se sama mies, joka joskus Brightonissa taikoi harmaasta joukkueesta helmen, on nyt kutsuttu korjaamaan pahoin kolhiintunutta laivaa. Mutta käsissään hänellä on vain puoliksi tehty palapeli.

Potter näyttää siltä kuin olisi astunut sisään näytelmään kesken toista näytöstä. Joukkueesiintyminen muistuttaa tragikomiikkaa – pelaajia vaihdetaan kuin shakkiruutuja, formaatiot elävät joka viikko, eikä mikään tunnu pysyvältä. Tulos? West Ham näyttää joukkueelta, joka joskus oli matkalla jonnekin, mutta unohti määränpään.

Hänen edeltäjänsä, Julen Lopetegui, toi mukanaan kunnianhimoisen, mutta lopulta ilmaan sulaneen pelifilosofian. Se oli kuin kaunis ooppera ilman ääntä – eleitä ja linjoja, mutta ei sisältöä.

Nyt Potterilla on tilaa rakentaa oma näkemyksensä. Mutta jos maa jalkojen alla on savinen, miten perustaa tukeva talo?

Sydän rakoilee – ja joukkue tuntuu etäiseltä

Yksi nimi loistaa, tai ainakin yrittää: Jarrod Bowen. Hän on edelleen se sytytin, joka muistuttaa ajoittain fanien ilosta ja joukkueen iskukyvystä. Mutta yhdellä kynttilällä on vaikea valaista koko salia. Mohammed Kudus on poissa. Ja Michail Antonio – tuo kenttien myyttinen voima ja kulttipelaaja – on astunut syrjään. Joskus se, minkä ottaa itsestäänselvyytenä, huomaa vasta kun se on poissa.

Moni vanha taistelija on lähtenyt näyttämöltä:

  • Aaron Cresswell
  • Łukasz Fabiański
  • Kurt Zouma
  • Danny Ings

Nimet, joihin on liimautunut menneisyyden loistoa, mutta joiden aika on nyt ohi.

Uudet pelaajat? Eivät vakuuta.

  • Jean-Clair Todibo – potentiaalia paperilla, pelissä ei vakuuta
  • Callum Wilson – tuo kokemusta, mutta enemmän kysymysmerkkejä
  • Enzo Rodríguez – energiaa
  • James Ward-Prowse – järjestystä
  • Lucas Paquetá – taikaa, mutta ei tuloksia

Kokonaisuus on kuin irrallinen palapeli: palat ovat olemassa, mutta kuva ei muodostu.

Stadionin harha – kun koti ei tunnu kodilta

Olympiastadion on kaunis ulkoa, mutta se ei kosketa sielua. Aikoinaan Upton Park räjähti huutoihin ja tunteisiin kuin antiikin teatteri. Nyt – nykyisessä stadionissaan – West Ham harhailee tyhjässä temppelissä. Ääni ei kanna, yhteisö ei syty.

Fanien yhteys näyttää katkenneen:

  • Perheyhteisö on hajonnut
  • Sponsorit ja turistit täyttävät katsomot
  • Yhteisöllisyys on muuttunut yksiköllisyydeksi

Syntyy vaikutelma siitä, että kaikki kulkee, mutta mikään ei juurru.

Totuus sijoituksista – ei traaginen, vaan tyhjä

Jos joku odottaa sankaritarinaa tästä kaudesta, sitä tuskin tulee. West Ham ei laahusta katastrofiin, mutta ei myöskään kipua kohti suurta palkintoa.

Sija 15 näyttää todennäköiseltä – eikä se ole huono, mutta ei myöskään hyvä. Se on tyhjä. Se kertoo siitä, että tämä seura – joskus polttavan intohimon ja yhteisön symboli – on vaarassa muuttua kasvottomaksi organisaatioksi, joka elää viikosta toiseen vain selviytymisen logiikalla.

Mutta kaiken keskellä itää toivo. Koska pahinta ei ole hävitä. Pahinta on luovuttaa yrittäminen. Ja niin kauan kuin kentällä on yksitoista pelaajaa, jotka laittavat nappulakengät jalkaan, on olemassa mahdollisuus.

Muutos syntyy harvoin kerralla – se syntyy hitaasti, vaikka kivusta ja haparoivista askeleista.

Kun Lontoon ilta joskus kirkastuu ja Thamesin pinta peilaa auringon kultaista heijastusta, ehkä nämä päivät muistetaan alkuna, ei loppuna. Kenttä voi olla mudassa, mutta katse pitää pysyä taivaalla – sinne, missä legendat oikeasti syntyvät.

Forever blowing bubbles. Aina uudestaan.