Evertonin uudestisyntyminen Hill Dickinson Stadiumilla kaudella 2025–26

Jos jalkapallo olisi eepos, Everton olisi sen haavoittunut sankari – sellainen, joka on kokenut loiston ja romahduksen, mutta josta ei koskaan katoa taistelutahto. Goodison Park on suljettu, kaupunki hiljalleen tottunut ajatukseen uuden ajan alkamisesta. Vanha kotikenttä, niin täynnä muistoja ja myrskyjä, on jäänyt taakse. Mutta tarina – se ei ole ohi.

Nyt Everton astuu Hill Dickinson Stadiumille. Uutta on enemmän kuin vain ruohokenttä – mukana on muuttunut viritys, ehkä jopa uudestisyntymisen mahdollisuus. Tämä on tarina siitä, kuinka kauden 2025–26 kynnyksellä vanha seura etsii uudelleen itseään – kivusta, mutta silti toivon kipinöin.

Varjoista valoon – viime kauden myrskyt

Viime kaudesta ei selvitty ilman arpia. Se oli kuin outo unennäkö: pettymyksiä, katkeria tappioita, ja huonoja enteitä. Kauden alku muistutti klassista tragediaa, sellaisen, josta voi selvitä vain uudelleenrakennuksen kautta. Valioliigassa Everton näytti ajautuvan jälleen kerran syvään kriisiin – eikä Liigacupin nolon aikainen lähtö Southamptonia vastaan juuri nostanut tunnelmaa.

Mutta sitten tapahtui jotain mullistavaa – seuran isännänvaihdos. Joulukuussa Farhad Moshirin aikakausi tuli päätökseensä, ja tilalle astui amerikkalainen Friedkin Group. He eivät tulleet rummuin ja torviäänin, vaan määrätietoisesti, kuin valokeilassa pysyttelevät shakkimestarit. Samalla, salakavalasti mutta sydän sykähdyksin, seura toi takaisin miehen, jonka nimi herätti yhtä lailla toivoa kuin varauksia: David Moyesin.

Moyes, paluumuuttaja – pelastaja vai aikansa elänyt myytti?

David Moyesin paluu ei ollut mikä tahansa värväys. Se oli muistutus vanhoista päivistä – niistä, kun Evertonin kasvoilla oli enemmän ryppyjä kuin ryppyotsaisia lehdistötilaisuuksia. Mies, joka aikanaan johdatti seuran eurokentille, oli nyt kutsuttu sammuttamaan kriisin liekkejä. Ja hän tuli – harmaantunut, mutta leuka tanassa.

Tammikuussa Moyes astui takaisin tuttuun satamaan ja toi mukanaan raikkaamman ilmapurkauksen. Kolme voittoa neljästä ensimmäisestä matsista – ei enää tappiomarssi, vaan viesti: Everton ei aio suostua taustahenkilöksi omassa näytelmässään.

Lopullinen sijoitus 13. Ei loistava, mutta turvallinen. Ja pitkän kauden jälkeen turvallisuus tuntui jo voitolta.

Markkinat hiljaisia, mutta harkittuja – ei tähtisikermää, vaan palasia palapelissä

Kesän siirtoikkuna? Ei mitään galaktista. Mutta juuri nyt Everton ei tarvitse lentäviä mattoja – se tarvitsee perustan. Muutama hyvin mietitty siirto korvaa monta turhaa.

Kesän merkittäviä hankintoja:

• Thierno Barry (Ranska): Kaksi metriä lähes runollista liikettä – uhka hyökkäyksessä.
• Kiernan Dewsbury-Hall (Chelseasta): Stabiloi keskikenttää.
• Carlos Alcaraz: Eteläamerikkalainen kipinä ja luova toivonpilkahdus.
• Adam Aznou: Nuori Bayern-kasvatti vahvistaa puolustusta.
• Mark Travers: Varmaotteinen maalivahti tuo leveämpää pohjaa.

Vaikka nimiä ei huippulehtien otsikoissa hehkutettukaan, siirrot kuvastavat uutta strategiaa: vähemmän kiiltoa, enemmän käyttöarvoa. Mutta materiaali on yhä ohut. Nämä pelaajat eivät saa lepäillä – heidän on juostava, raastettava, kestettävä.

Moyesin visio – ei tiki-takaa, vaan taistelulauluja

Jos joku odottaa, että Everton alkaa hallita palloa tyyliin modernit jättiläiset, kannattaa kääntää katse muualle. Moyesin Everton ei tanssi – se raivaa. Pelityyli nojaa perinteisiin peruspilareihin, mutta niissä on rytmi.

Taktiikat vaihtelevat muotojen välillä:

1. 4–4–2: Klassinen kontrollin malli.
2. 4–2–3–1: Joustavuutta hyökkäyssuuntaan.

Keskiössä on ajatus: kontrolloitu kaaos. Jordan Pickfordin pitkät avaukset ovat suunniteltuja iskuja, Mykolenko nousee vimmaisesti, Iliman Ndiaye purjehtii linjojen väliin ja Barry on tähtäimessä jokaisessa hyökkäyssiirrossa. Tässä joukkueessa tärkeintä ei ole tyyli – vaan selviytyminen.

Missä mennään – ja mihin saatetaan päätyä?

Realistinen arvio kaudelle? 14. sija kuulostaa uskottavalta. Mutta Evertonissa numerot eivät ole koko kuva. Tämä on seura, joka elää tunteella, menneisyyden painolla ja kaupungin sykkeen tahdissa.

Hill Dickinson Stadium ei ole pelkkä uusi areena – se symboloi uuden aikakauden alkua. Ja ehkä, vain ehkä, juuri nyt syttyy tuli, joka vuosien päästä johdattaa Evertonin takaisin eurokentille.

Tällä kertaa ei vielä nostella mitaleja tai kirjoiteta sankarirunoja – mutta yksi ote on vahva: Everton jatkaa. Everton kasvaa. Ja Everton ei enää kävele harhailun sumussa, vaan käy hitaasti kohti sitä, mitä parhaimmillaan on aina ollut – ylpeä, sitkeä ja vaatimattomuudessaankin valtava.

Niin kuin vanha lausahdus kuuluu: “Nil satis nisi optimum” – Mikään muu kuin paras ei riitä.

Mutta ehkä riittääkin… että tietää, mihin suuntaan kulkea.

Kirjoittaja: Aino Väinämö
Sanojen takana sydän, jalkapallosalaisuuksia silmissä – kirjoitan, jotta muistaisimme. ⚽💙