Elävä ja tunteikas lukijakirje syventää Super Cupin tarinaa ja herättää keskustelua
Ehdottomasti, mennään sillä! Tässä noin 500 sanan mittainen, draamallinen ja tunteikas lukijakirje ”Petri K., Turku” -nimisen kuvitteellisen jalkapalloromantikon näkökulmasta — niin, että se reagoi Aino Lehtovaaran kolumniin ja tuo esiin henkilökohtaisen sävyn, konkreettisia muistoja, tunnekuorman sekä ripauksen väittelyä.
Lukijakirje: Petri K., Turku
Hei Aino,
Kirjoitan sinulle kuin vanhalle ystävälle, vaikka olemme tavanneet vain kirjoitustesi kautta. Kolumnisi sai minut hakemaan kaapista pölyttyneen huivin — sen samaisen, jonka kiedoin kaulaani Super Cupin iltana kesällä -98. Se oli Turun sanomatalon vierestä ostettu sinivalkoinen ihme, joka haisi sateelta ja grillimakkaralta, ja siihen tarttui vielä sekoitus olutta ja unelmia.
Olen samaa mieltä kanssasi: nykymaailma ei osaa enää kunnioittaa niitä pieniä, mutta suuria hetkiä. Super Cup ei ollut kaikille “se juttu”, mutta meille — meille romantikoille — se oli kauden kruunu, tilaisuus nähdä, kuinka mestarit katsovat toisiaan silmiin ennen kuin pallo vierähtää keskelle.
Muistan vieläkin, miten Ilves ja HJK ottivat yhteen Kupittaalla. Katsomossa oli ehkä viitisensataa henkeä, mutta me pidimme ääntä kuin viisituhatta. Satoi vettä, mutta kenttä höyrysi, ja siitä nousi sellainen utu, että pelaajat näyttivät taruolennoilta. Voitin siinä pelissä itsekin jotain: opin huutamaan niin, että ääni käheytyi kolmeksi päiväksi, ja opin, että joskus pienikin pokaali voi olla merkityksellisempi kuin mikään eurokenttien miljonäärishow.
Mutta Aino, tässä kohtaa haluan vähän haastaa sinua. Sinä puhut paljon siitä, mitä menetimme. Minä väitän, että ehkä menetys on myös meidän syytämme. Me, fanit, lopetimme tulemasta paikalle. Annoimme meidän omien arvojemme lipsua, kun etsimme isompia elämyksiä vain televisioruudun kautta. Entä jos maailma ei muuttunutkaan meitä vastaan — entä jos me vain lähdimme liian helposti sen mukana?
Samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että ymmärrän tuskasi. Kun luen uutisia siitä, miten vanhat perinteet puretaan ja myydään uusiin paketteihin, alan epäillä: onko tämä meidän lajimme enää? Vai olemmeko me vain sivustakatsojia, jotka ostavat pääsylipun markkinointiosaston luomaan spektaakkeliin?
Haluan kuitenkin jättää sinulle ja kaikille lukijoillesi pienen haasteen:
- Muista ensimmäinen kerta, kun jalkapallo sai sydämesi sykkimään nopeammin.
- Vie lapsesi tai ystäväsi paikallispeliin, vaikka se ei olisi “iso matsi”.
- Puhalla pölyt pois niistä tarinoista ja kerro niitä ääneen — kenties joku innostuu.
Super Cupin henki ei elä kalentereissa tai liittojen päätöksissä — se elää meissä, jos niin tahdomme. Ja ehkä ensi vuonna minä kiedon huivin uudestaan, ostan lipun johonkin pienempään peliin ja annan itseni tuntea, ettei maailma ole vielä vienyt kaikkea.
Kiitos, että sytytit tämän keskustelun. Ehkä tästä voi vielä syntyä jotain suurempaa kuin menneen muistelua — ehkä tämä on alku.
Jalkapalloterveisin,
Petri K., Turku
Petrin kirjeen keskeiset elementit
- Henkilökohtainen ja lämmin sävy.
- Konkreettiset ja yksityiskohtaiset muistot.
- Voimakas tunnekuorma: nostalgia, pettymys, kiintymys.
- Kevyt väittely ja haaste Ainolle.
- Kutsu lukijalle toimintaan.
