Wolves ja Vítor Pereira Valioliigassa miksi seura uskoo yhä valmentajaansa tappioputkesta huolimatta

Englannin teollisen sydämen harmaissa maisemissa, ajan kuluttamien tiilitalojen keskellä, sykkii Wolverhampton Wanderersin levoton sydän. “Wolves” on seura, joka on oppinut rakastamaan sekä huippuhetkien kirkasta säihkettä että syvimpien putoamisten kolkkoa pimeyttä. Se on klubi, joka on yhtä aikaa sitkeä ja hauras – aivan kuin koko kaupunki itse.

Syksy 2025 on näyttäytynyt armottomana. Wolves on valahtanut sarjan hännille, neljä ottelua, neljä tappiota, eikä yksikään voitto ole piristänyt masentuneen alkukauden raskasta tunnelmaa. Juuri kun yleisön hermot alkavat kiristyä ja katse kääntyy valmennuspenkkiä kohti, seura ilmoittaa jatkosopimuksesta portugalilaisen Vítor Pereiran kanssa.

Ensireaktio monella on ollut yksiselitteinen: hämmennys. Miten voi olla, että mies, joka ei ole tällä kaudella vielä noussut kertaakaan voittajana pukukoppiin, saa uutta luottamusta? Ehkä juuri siksi tarina on niin kiinnostava. Pereira edustaa tällä hetkellä enemmän kuin pelillisiä kaavioita tai mantereiden välisiä kontakteja — hänestä on tullut symboli uskosta silloin, kun kaikki näyttää sortuvan.

Kun Pereira astui myrskyyn

Kun 57-vuotias Pereira otti ohjat joulukuussa 2024, Wolves ei näyttänyt kenellekään helpolta haasteelta. Joukkue taisteli putoamista vastaan, pelillinen identiteetti oli kadonnut, ja Molineux’n ilmapiiri oli raskas. Kevääseen mennessä hän kuitenkin onnistui pelastamaan seuran melkein vaivihkaa. 17 pisteen ero putoamisviivaan tuntui jo pieneltä ihmeeltä.

Siinä vaiheessa Pereira näyttäytyi sankarina – ei loistokkaana visionäärinä, vaan käytännöllisenä selviytyjänä. Nyt toinen kausi on alkanut täysin toisin: neljä ottelua, neljä pettymystä, eikä kevään varmuudesta ole jälkeäkään. Juuri kun ulkopuoliset valmistautuvat giljotiinin kolahtamiseen, Wolves päättääkin jatkaa tarinaa saman miehen johdolla.

Jeff Shiin vakauden mantra

Seuran puheenjohtaja Jeff Shi on sanonut ääneen sen, mitä jotkut pitävät silmien ummistamisena: seura tarvitsee jatkuvuutta.

Katsomossa tuo sana voi kuulostaa hurskaalta fraasilta, jolla peitellään epäonnistumisia. Mutta ajatuksessa on logiikkansa. Wolves on viime vuosina kierrättänyt valmentajia kuin pienirahaista vaihtokolikkoa – eikä pysyvyyttä ole syntynyt. Shi saattaa ajatella, että todellinen katastrofi ei ole neljän pelin tappioputki syyskuussa, vaan ikuinen vaihtokaruselli, jonka varassa kurssi ei koskaan vakautuisi.

Joukkue, joka peilaa johtajaansa

Kentällä Wolvesin peli näyttää ajoittain sekaiselta: hyökkäys jää tukkoiseksi, puolustus ujoksi ja keskikenttä harhailee. Silti Pereira seisoo sivurajalla tyynen intensiivisenä – kuin shakkinero, joka uskoo näkevänsä kymmenen siirtoa eteenpäin, vaikka juuri nyt kuningas on ahdistettu nurkkaan.

Hänen vahvuutensa on ehkä kärsivällisyys. Mutta Valioliigassa kärsivällisyys on vaarallinen ase – liigan sykli palkitsee nopeita tuloksia. Kysymys nouseekin, haluaako Wolves todella kulkea Pereiran pitkän pelin loppuun asti?

Susien tarina on enemmän kuin sarjataulukko

Wolverhampton on paljon enemmän kuin jalkapalloseura; se on kaupungin peili ja työväenkulttuurin jatkumo. Tässä jatkosopimuksessa on voimakas symbolinen lataus. Se ei ole vain allekirjoitettu paperi, vaan viesti: ”Me emme anna periksi, vaikka se näyttäisi hullulta.”

Juuri tämä ajatus resonoi kaupungissa, jonka historia on kirjoitettu sitkeydellä ja selviytymisellä. Niinpä Wolvesin päätös seistä Pereiran rinnalla tuntuu monelle luonnolliselta – jopa oikealta.

Kohti kohtalon sivuja

Lopputulos on arvoituksellinen. Päätös voi synnyttää eepoksen uudesta noususta tai kääntyä tragediaksi, jossa hyväntahtoinen luottamus koituu tuhoksi. Panoksena ei ole vain sarjassa säilyminen, vaan myös kysymys siitä, voiko yksi seura olla vakauden ja pitkäjänteisen uskon puolestapuhuja aikana, jolloin jalkapallossa mitataan menestystä viikkojen ja otteluiden kuluessa.

Ehkä juuri siksi tarinaa ei voi ohittaa. Wolvesin kohtalo on vielä kirjoittamatta, ja Vítor Pereiran kädessä on kynä. Tuleeko hänestä mies, joka muuttaa susien ulvonnan voitonlauluksi vai se johtaja, joka piirtää viimeisen luvun ennen katoamista varjoihin?

Yhden asian Wolverhamptonin fanit tietävät: heidän seuransa tarina ei tule päättymään hiljaiseen sivulauseeseen. Se kirjoitetaan aina äänekkäänä, tunnepitoisena ja tinkimättömänä – tarinana uskosta, epätoivosta ja siitä sitkeydestä, joka tekee heistä susia.

👉 Haluatko, että samaa kerronnallista tyyliä käytetään myös muiden ajankohtaisten tarinoiden – kuten Chelsean, Arsenalin tai Mestarien liigan tapahtumien – käsittelyssä, vai keskitytäänkö toistaiseksi yksin Wolvesin saagaan?