Ange Postecoglou myrskyn silmässä Nottinghamissa toivon ja tragedian jalkapallotarina
Sade hakkaa Nottinghamin kattoihin kuin väsyneen orkesterin viimeinen esitys. Metsäkaupungin stadionin ympärillä ilma on raskas – täynnä toivoa, pettymystä ja sitä tuttua jalkapallon draamaa, jota mikään algoritmi ei voisi kirjoittaa.
Kentän laidalla seisoo Ange Postecoglou, australialainen jalkapalloromantikko, mies joka näyttää siltä kuin olisi yhtä aikaa valmentaja ja runoilija. Nahkatakki märkänä hän katsoo, kuinka hänen ideansa – rohkea, hyökkäävä, kaunis jalkapallo – lipuu kohti myrskyä. Telegraphin mukaan Nottingham Forestin omistaja, kreikkalainen liikemies Evangelos Marinakis, saattaa olla valmis tekemään päätöksen, jota moni jo pelkää: katkaisemaan tämän tarinan ennen kuin se ehti kunnolla alkaa.
Synkät luvut ja kova todellisuus
Ja totta puhuen, luvut ovat julmat. Syyskuun aikana Forestilla ei ole yhtään voittoa – kuusi peliä, neljä tappiota, kaksi tasapeliä. Viime viikon Midtjylland-tappio Euroopassa tuntui kuin viimeiseltä sinetiltä: ehkä tämä projekti on jo ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaa.
Ironista kyllä, sillä vielä hetki sitten Lontoossa Postecoglou oli “projekti-managerin” arkkityyppi – kärsivällisyyden mies, sellainen, joka rakentaa hitaasti ja kauniisti. Nyt, vain kolme viikkoa uuden projektin alkamisen jälkeen, tiedetään jo hyvin, että Englannin jalkapallo ei usein jaksa odottaa.
Marinakisin tyyli ja paineet
Marinakis ei ole mies, joka seisoo paikoillaan. Hänellä on maine impulsiivisena omistajana: kun Olympiakos kaatui hänen alaisuudessaan muutama vuosi sitten, Carlos Corberán sai potkut vain 11 ottelun jälkeen. Samaa rytmiä, samaa musiikkia – eikä Nottinghamissa sävel kuulosta yhtään lempeämmältä.
Silti, Postecogloun kohdalla ei voi puhua pelkästä tuloskriisistä. Hän tuli tänne tuomaan jotain muuta – iloa ja rytmiä peliin, uskoa siihen, että jalkapallo voi olla enemmän kuin vain tilasto ja tulos. Mutta Englanti on armoton paikka idealistille. Täällä romantiikka punnitaan sarjataulukossa, ei sydämessä. Kun joukkue putoaa sijoituksissa, yksikään kaunis passikuvio ei enää merkitse.
Hiljainen taistelija myrskyn keskellä
Ja niin hän seisoo nyt siellä – kameravalojen, otsikoiden ja huhujen keskellä – hiljaa ja jääräpäisenä. Jokainen lehdistötilaisuuden kysymys viiltää vähän syvemmälle, jokainen analyysi muistuttaa, miten nopeasti jalkapallo voi muuttaa rakkauden epäluuloksi.
Sunnuntaina Forest kohtaa Newcastlen. Ottelusta tulee enemmän kuin peli: se on tuomioistuin. Pelaajat tietävät sen. Katsomo tietää sen. Kolme pistettä saattaisi pelastaa valmentajan – tai ainakin antaa vielä yhden viikon armoa.
Jos tuli sammuu
Mutta jos kaikki päättyy siihen, että Marinakis lopulta vetää miekkansa tupesta, Postecoglou ei kaadu hiljaa. Hän jää jälkeensä jäljen, muistutuksen siitä, että jalkapallossa on vielä tilaa niille, jotka yrittävät maalata sävyillä tulostaulun sijaan. Hänen uskonsa siihen, että peli voi olla kaunista, on ehkä naiivia, mutta se tekee hänestä inhimillisen.
Nottinghamin yllä sade jatkuu. Forestin historia on täynnä menneisyyden haamuja – ennen kaikkea Brian Cloughin, sen valmentajalegendan, joka teki mahdottomasta totta. Mutta juuri siksi nämä hetket toistuvat. Jokainen uusi unelmoija törmää samaan varjoon, samaan kysymykseen: mitä tapahtuu, kun visio ja todellisuus eivät kohtaa?
Muisto, joka jää elämään
Ehkä jonain päivänä, kun tämä myrsky on ohi ja lehdet taas peittävät vanhan stadionin polut, joku muistaa Postecogloun yrityksen. Muistaa miehen, joka yritti rakentaa temppelin tuulesta ja uskoi, että kauneuskin voi vielä voittaa.
Ja ehkä, juuri siksi, vaikka tuli Nottinghamin metsässä vielä sammuisikin, sen hehku ei katoa kokonaan. Se jää muistoksi siitä, että vaikka jalkapallo voi olla julma, sen sydämessä palaa yhä halu unelmoida.
(Aino Karjalainen on helsinkiläinen urheilutoimittaja, joka uskoo, että jalkapallo kertoo meistä ihmisinä enemmän kuin mistään pelistä itsessään.)