Estêvão Willian sytytti Stamford Bridgen – Chelsean uusi toivo ja brasilialainen ihmelapsi lumosi fanit
Lokakuun loppu Lontoossa on sellainen, että sade ei niinkään sada kuin leijuu ilmassa – harmaana usvana, joka tarttuu hiuksiin ja takin kauluksiin. Mutta yhtenä lauantai-iltana, kun Stamford Bridge kylpi kosteassa valossa, jokin kirkkaampi loisti sen ylle. Ei pelkästään tulostaululla, vaan sydämissä. Chelsea löysi jotain, mitä se oli kaivannut jo pitkään: uuden toivon. Ja sen nimi on Estêvão Willian.
Vasta kahdeksantoista ja jo nyt sellainen, joka saa ihmiset nyökkäämään hiljaa ja sanomaan: *”Tuossa on jotakin erityistä.”* Niin teki myös Wayne Rooney, mies joka on nähnyt jalkapallon huiput ja helvetit. ”Erityinen lahjakkuus,” hän totesi – eikä se kuulostanut kohteliaisuudelta. Se kuulosti tunnustukselta.
Hetki, joka sai koko stadionin pidättämään hengitystä
Ottelun viimeinen minuutti. Chelsea ja Liverpool tasoissa. Sade piiskaa kenttää, fanit puristavat kaulahuivejaan. Ja sitten – rajaheitto, pallo jaloissa, nuori brassi katsoo ylös, ottaa askeleen sisään. Laukaus. Yksi niistä, jotka näyttävät jo ilmaan noustessaan tietävän, minne ovat menossa.
Verkko heiluu, Stamford Bridge räjähtää. Chelsea voittaa 2–1. Mutta se hetki oli enemmän kuin kolme pistettä. Se oli muistutus siitä, miltä tuntuu uskoa johonkuhun. Pat Nevin, entinen sinipaita ja kenttien tarinankertoja, sanoi sen parhaiten: ”Aina kun Chelsea saa pallon, he etsivät Estêvãoa.”
Se kertoo luottamuksesta. Ja siitä, että ehkä vihdoin tämä rikkonainen, tähtien täyttämä joukkue on löytänyt yhteisen sydämenlyönnin – ja sen rytmi tulee Brasiliasta.
Lapsi, joka juoksee kuin myrsky
Estêvão syntyi São Paulon vilinässä, kaupungissa, jossa jalkapallo ei ole harrastus vaan hengitys. Hänen pelissään on jotain tuttua samba-rytmiä, mutta myös jotain uutta – kuin kappale, jota ei ole aiemmin laulettu.
Katsot häntä juoksemassa laitaa pitkin, ja siinä on kaikki mitä urheilun pitäisi olla: pelkoa, toivoa, vapautta. Hän on yhtä aikaa lapsi ja voimala. Ja kun hän maalin jälkeen hymyilee, siinä ei ole röyhkeyttä. Siinä on helpotus siitä, että maailma viimein näki sen, minkä hän on aina tiennyt: hän kuuluu tänne.
Rooneyn siunaus ja historian kaiku
Wayne Rooney tietää, miltä tuntuu olla ihmeikäinen. Hän kantoi Englannin toiveita harteillaan jo 18-vuotiaana EM-kentillä. Siksi hänen sanansa painavat: ”Hän on 18-vuotiaaksi erityinen lahjakkuus, josta voi tulla ehdoton huippupelaaja.”
Ja ehkä juuri siksi ne sanat jäivät kaikumaan Stamford Bridgen seiniin. Sanat voivat olla kipinä. Ja nyt niiden ympärillä palaa sininen liekki, jonka nimi on Estêvão.
Chelsea etsii kapteenia – ehkä hän ei vielä tiedä olevansa se
Chelsea on vuosien ajan ollut kuin komea, mutta eksynyt alus. Liikaa tähtiä, liian monta kurssinmuutosta. Mutta nyt sen kannattajat katsovat kentälle ja näkevät pojan, joka juoksee pelonsekaista intoa täynnä, eikä koskaan ota askeltakaan varoen.
Hän ei vielä kanna kapteeninnauhaa, mutta ehkä se ei olekaan tärkeää. Joissain ihmisissä vain on se jokin, joka saa muut seuraamaan.
Kun toivo syttyy uudelleen
Roman Abramovitšin valtakausi jätti jälkeensä loiston, mutta myös painon. Managerit tulivat ja menivät, ja fanien usko horjui. Nyt, kun nuori brassi tanssii laitaa pitkin ja tekee mahdottoman mahdolliseksi, katsomossa kuiskaillaan jälleen unelmista.
Jokainen lapsi, joka seisoo sinisessä huivissaan, näkee hänessä jotakin omaa. Että ehkä – jos vain uskaltaa – voi muuttaa jotain. Että ehkä yksi maali, yksi hetki, yksi poika voi sytyttää kokonaisen ajan.
Pelin jälkeen Stamford Bridge hiljeni. Sade oli lakannut, ja jossain yläkatsomon varjossa joku vielä huusi: *”Erityinen lahjakkuus!”*
Estêvão katsahti taivaalle, hymyili ja käveli pois kentältä. Hän tiesi – tarina oli vasta alussa.