Huuhkajat Syttyivät Uudelleen Helsingin Yössä – Nuoret Tähtiä Täynnä Joukkue Löysi Vihdoin Lentonsa
Kirjoittanut: Aino Korpela
Lokakuinen ilta Helsingin Olympiastadionilla oli sellainen, joka tuntui iholla. Pakkasen purema tuuli kulki pitkin katsomoa, mutta kukaan ei oikeastaan kylmettynyt — ei, kun kentällä kirjoitettiin tarinaa, joka oli paljon enemmän kuin vain yksi jalkapallo-ottelu.
Huuhkajat, Suomen miesten maajoukkue, olivat tulleet kotiyleisön eteen näyttämään uuden aikakauden alkua. Uusi valmentaja Jacob Friis halusi uudistaa joukkueen, ravistella sitä kohti tulevaisuutta, jossa nuoruus ei ole riski vaan mahdollisuus. Mutta ensimmäinen puoliaika Liettuaa vastaan ei näyttänyt miltään uudelta. Se näytti lähinnä hapuilulta.
Ensimmäinen puoliaika – varovaisuutta ja hapuilua
Suomen peli oli varovaista — hitaita ratkaisuja, epävarmoja syöttöjä. Pallolliset hetket valuivat käsistä kuin märkä saippua. Katsomossa moni hieraisi silmiään ja mietti, minne se rohkeus oli kadonnut, josta etukäteen puhuttiin. Friis seisoi kentän laidalla liikkumattomana, kasvoiltaan kuin veistos, mutta siinä katseessa näkyi jotain polttavaa: halu nähdä joukkueensa syttyvän.
Maalivahti Viljami Sinisalo karjaisi ohjeita, topparit Ville Koski ja Juho Lähteenmäki yrittivät pitää pakkaa kasassa, ja Leo Walta haki omaa paikkaansa keskikentällä. He olivat nuoria, nälkäisiä — mutta ensimmäiset 45 minuuttia tuntuivat siltä kuin energia olisi jäänyt jonnekin pukukopin ovelle. Liettua puolusti tiiviisti, eikä Suomi löytänyt keinoa murtaa muuria. Se oli kuin katselisi alkusoittoa, jonka säveltäjä ei ole vielä uskaltanut päästää orkesteriaan irti.
Toinen puoliaika – kipinä syttyy
Puoliaika koitti, eikä tauko tuntunut vain tekniseltä jäähdyltä. Se oli hetki, jolloin jotakin tapahtui. Ehkä Friis ei edes sanonut paljon — ehkä hän vain katsoi pelaajiaan ja antoi heidän ymmärtää, että nyt on aika näyttää, keitä he ovat.
Kun Suomi palasi kentälle, asento oli toinen. Liike oli energisempää, syöttöihin tuli painoarvoa, katseisiin päättäväisyyttä. Ja sitten se kipinä löytyi. Benjamin Källman oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja napautti pallon verkkoon. Ei onnekas pomppu, vaan palkinto siitä, että Suomi vihdoin uskaltautui hyökkäämään. Katsomossa äänimaisema muuttui: tuhannet äänet sulautuivat huudoksi, joka rikkoi yön hiljaisuuden.
Vain seitsemän minuuttia myöhemmin nähtiin hetki, joka kirjoitetaan monen sydämeen pysyvästi. Oliver Antman ja Adam Marhiev rakensivat hyökkäyksen kuin olisivat lukeneet toistensa ajatukset. Tarkka syöttö, saumaton kosketus ja laukaus, joka leikkasi reittinsä takanurkkaan kauniimpana kuin mikään koreografia voisi ennakoida.
Marhievin juhlintaa ei voinut kutsua vain riemuksi. Se oli lupaus. Sanoja ei tarvittu — ele kertoi kaiken: me olemme valmiita taistelemaan.
Yhteinen ääni ja uudistunut usko
Stadionin tunne oli hetkessä muuttunut. Enää se ei ollut kylmä betonielementeistä koostuva rakennus, vaan sydämellinen, elävä olento, jolta kumpusi yksi yhteinen ääni.
Loppuillan Suomi oli toisenlainen joukkue. Yhä epätäydellinen, kyllä — mutta rosoissa oli nyt voimaa. Friis ei kiirehtinyt vaihtojaan; hän antoi nuorten pelata, hengittää ja kasvaa. Walta spurttaili kentän halki täynnä uudenlaista itsevarmuutta, ja Lähteenmäki topparina nousi pelaamaan kuin tahto olisi yksin riittänyt murtamaan vastustajan linjat.
Liettua yritti vastata, mutta Suomi oli jo ottanut ottelun haltuunsa. Ilmassa oli nyt jotain, mitä ei voi piirtää taktiikkatauluun — uskoa.
Kohti tulevaa
Ja vaikka seuraavana vastassa onkin Hollanti, yksi Euroopan kovimmista vastustajista, tämä ilta oli jo voitto. Se osoitti, että nuori, muotoutuva joukkue voi löytää itsestään uuden rytmin, jos se vain uskaltaa.
Huuhkajat, jotka hetken näyttivät eksyneiltä, löysivät taas suunnan. Ja ehkä juuri se tekee tästä illasta niin merkityksellisen: se ei ollut vain kolme pistettä tai yksittäinen ottelu, vaan tarina siitä, miten epävarmuudesta voi syntyä lupaus.
Siinä, missä vielä hetki sitten kaikui toivottomuus, kaikui nyt jotain muuta: lunastuksen laulu.