Otto Ruoppi ja Kuopion kadonnut kotikenttä – nuoren tähden tarina kaupungin jalkapallosydämestä

Syyskuun ilta Castellónissa on lämmin, mutta taivas painaa raskaana kuin ennen ukkosta. Nurmi kiiltää keinovalojen sinertävässä hohteessa, kun 19-vuotias Otto Ruoppi vetää vetoketjun ylös pelipaidassaan ja vetää syvään henkeä. Vielä muutama tunti sitten kentän laidalla sirkat lauloivat, ja nyt edessä on taistelu.

Kuopion oma poika seisoo vieraalla maalla, valmiina pelaamaan. Hänessä on jotain, joka tekee hänestä enemmän kuin vain nuoren tähtipelaajan – jotain tuttua ja rauhallista, kuin Savon metsien hiljainen humina tai Kallaveden aaltojen rytmi.

Ruopin nousu on ollut nopea, mutta ei räjähtävä – enemmänkin kuin myrsky, joka kasvaa hiljalleen. Kun monet hänen ikäisensä vielä hakevat paikkaansa, hän on jo vakiinnuttanut asemansa KuPSin sydämessä. Silti hänen tarinassaan on ristiriita: kotikaupunki, jota hän ylpeästi edustaa, ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan joukkuettaan arvoista kotikenttää.

Kuopio etsii kotiaan

Kuopio elää ja hengittää jalkapalloa. Väre Areena on ollut tunteiden näyttämö – voittoja, tappioita ja euroiltojen huumaa. Nyt kuitenkin ruoste puree rakenteita, UEFA:n vaatimukset kiristävät, ja KuPS joutuu pelaamaan isoimmat ottelunsa Tamperetta myöten. Vieraan kaupungin nurmilla, vieraan yleisön keskellä. Se tuntuu väärältä.

“Onhan se surkea homma,” Ruoppi sanoo hiljaa, vilkaisten sateen kostuttamaa kenttää. “Jokaisella joukkueella pitäisi olla oma kotinsa.”
Hänen äänensä on rauhallinen ja rehellinen – ei valittava, vaan sellainen kuin Kuopiossa usein on tapana: sanotaan suoraan, ei tehdä numeroa.

Hän ei puhu itsestään, ei saavutuksistaan tai kutsusta Pikkuhuuhkajiin, vaan kaupungistaan. Siitä yhteisöstä, joka on hänelle tärkeämpi kuin mikään maali.

Nousun vuodet

Tämä kausi on ollut hurjaa tahtia. Kolmen kuukauden aikana KuPS on pelannut 22 ottelua – melkoinen urakka mille tahansa joukkueelle, saati nuorelle pelaajalle. Ruoppi on ollut kentällä lähes jokaisessa pelissä. Hän on edelleen nuori, mutta pelaa kuin paljon vanhempi mies: varmuudella, joka syntyy vain siitä, että on kaatunut ja noussut uudelleen ylös.

“Kun saa pelata paljon, syntyy varmuus. Ei tarvitse pelätä,” hän sanoo hymyillen.
On helppo unohtaa, miten paljon rohkeutta vaatii astua kentälle yhä uudelleen, tietäen että jokainen kosketus palloon voi muuttaa kaiken.

Ruopissa on jotain erityistä, mitä ei voi tilastoilla kuvata. Hänen pelissään on kotikutoista luonnetta – yhdistelmä suomalaista sisua ja savolaista luovuutta. Nopeutta, joka kumpuaa halusta näyttää, ettei suurta maailmaa tarvita ollakseen iso nimi.

Luottamuksen arvo

Läpimurto on toden totta tapahtunut. Kuusi maalia, seitsemän maalisyöttöä. Mutta tärkeämpää kuin numerot on se, mitä kentällä tapahtuu: Otto on alkanut johtaa. Ei äänekkäästi käsillään huitomalla, vaan olemuksellaan – sillä, miten hän liikkuu, miten hän katsoo, miten muut seuraavat.

Valmentaja Jarkko Wiss on antanut luottoa ja vapauksia. “Se sopii mulle,” Ruoppi kertoo vaatimattomasti. “Olen saanut luottoa. Se on hieno homma.”
Ne sanat kiteyttävät paljon. Kuopio on kasvattanut hänestä pelaajan, joka ymmärtää, että luottamus ansaitaan treenikentällä, ei somepäivityksillä.

Tulevaisuus ja koti

Kun Ruoppi juoksee, hänen katseensa on suora. Hän ei epäröi. Siinä on jotain hyvin suomalaisesta mentaliteetista – ensin tehdään, sitten kysytään miksi.

Ja mihin hän on matkalla? Ehkä tulevaisuuteen ulkomailla. Hän mainitsee rauhallisesti Ruotsin, Tanskan ja Norjan. “Ne kiinnostavat,” hän sanoo, ja heti perään lisää: “Mutta nyt keskityn tähän kauteen.”
Ei unelmien tavoittelua, vaan työtä. Työtä, joka alkaa märästä kentästä Kuopiossa ja jatkuu niin pitkälle kuin sydän kantaa.

Kuopion sydän

Silti, kaikesta puheesta tulevasta, hänen ajatuksensa palaavat yhä kotiin. Kuopioon. Betoniseen Väre Areenaan, jonka halkeamiin alkaa kasvaa ruohoa. Koppeihin, joissa vitsit lentelevät tappionkin jälkeen. Siihen pieneen kaupunkiin, jonka sielu ei koskaan anna periksi.

“Tarvitsemme kunnon stadionin,” hän sanoo. Ei pyydä, vaan toteaa. Sanoissa on voimaa, joka ei tule nuoruuden uhosta, vaan vilpittömästä rakkaudesta paikkaan, joka on antanut hänelle kaiken.

Pelkkä kenttä vai jotain enemmän?

KuPS on onnekas, että sillä on tällainen pelaaja. Ruoppi ei halua vain pelata, hän haluaa rakentaa. Hän ymmärtää, että stadion ei ole pelkkää betonia ja penkkejä – se on yhteisön sydän, paikka jossa ihmiset kokoontuvat muistamaan ja unelmoimaan yhdessä.

Jalkapallo on Kuopiossa enemmän kuin peli. Se on side, joka yhdistää kaiken muun hajottaman. Savolaiset voivat väitellä mistä tahansa muusta, mutta kun KuPS astuu kentälle, he laulavat samaa laulua. Nyt tuo yhteisö kaipaa jälleen kotiaan – paikkaa, jonne palaa, vaikka maailma olisi muuttunut ympärillä.

Toivon hetki

Ruoppi tietää, ettei aikaa ole loputtomasti. “Tähän pitäisi oikeasti herätä,” hän sanoo hiljaa. Se on varoitus ja toive samassa lauseessa. Kuopio ei saa nukkua ohi tästä hetkestä.

Haastattelun lopussa sade taukoaa, ja aurinko kurkistaa pilvien välistä hetkeksi. Kenttä kylpee kultaiseen valoon, ja jossain siinä hetkessä tuntuu lupaus. Että vielä jonain päivänä Kuopio saa stadionin, joka tekee oikeutta sen sydämelle.

Ja kun se hetki tulee, on helppo kuvitella Otto Ruoppi seisomassa siellä, katsomassa ympärilleen – ei vain pelaajana, vaan ihmisenä, joka tiesi aina, mitä kotikenttä merkitsee.

Lilja Lehtovaara kirjoittaa urheilusta niin kuin se kuuluisi kertoa – ihmisistä, unelmista ja niistä paikoista, jotka tekevät kaikesta merkityksellistä.