Jari Litmasen hiljainen paluu kentille Tallinnan illassa sai koko jalkapallomaailman hengähtämään

Lokakuinen Tallinna näytti tutulta – harmaa taivas, kylmä tuuli, märkä ruoho. Mutta jokin oli toisin. Se oli sellainen ilta, jolloin ilma tuntui kevyesti sähköiseltä, kuin jokin odottamaton olisi juuri tapahtumaisillaan. Nimittäin Jari Litmanen, suomalaisen jalkapallon ikonin nimi, alkoi kiertää ihmisten huulilla. Ensin epäuskoisesti, sitten yhä äänekkäämmin: Litmanen pelaa – taas.

Ottelun 85. minuutilla, neljännen sarjatason ottelussa Virossa, JK Tallinna Kalev Juunior tekee vaihtoja. Ja sieltä, varustekopin hämyistä, ilmestyy kentän reunalle hahmo, jota tuskin kukaan uskoi enää näkevänsä jalkapalloa pelaamassa. 54-vuotias Jari Litmanen – mies, joka oli aikoinaan nostanut Ajaxin Mestarien liigan huipulle ja saanut Liverpoolin kannattajat laulamaan hänen nimeään – riisuu lämmittelytakkinsa ja kävelee kentälle, ilman fanfaareja, ilman seremonioita. Vain hiljaisesti ja varmasti, niin kuin hän aina teki kaiken.

Paluu, jota ei pitänyt enää tulla

Litmasen edellisestä virallisesta ottelusta oli kulunut neljätoista vuotta. Maailma on muuttunut sinä aikana monta kertaa – suomalainen jalkapallo on ehtinyt elää ylä- ja alamäkensä, idolien kasvot ovat vaihtuneet, stadionit uudistuneet. Mutta yksi nimi ei ole koskaan kadonnut: Litmanen. Hän ei ole vain pelaaja; hän on osa suomalaisen urheilun tarustoa.

Kun tuo nimi ilmestyy jälleen pelaajalistalle, aika tekee pienen kumarruksen. Hänen paluunsa ei tuntunut vain hetkeltä kentällä, vaan aikamatkalta. Se oli muisto kaikille, jotka olivat joskus seuranneet häntä ruudun äärellä, kun hän nosti pokaalin ylös Euroopan suurimmissa areenoissa. Jokainen kosketus palloon oli kuin kaiun pala menneestä.

Vitsi, josta tuli totta

Hieman aiemmin samana päivänä, entinen joukkuetoveri Rafael van der Vaart oli heittänyt huumorilla: ”Ehkä Litmanen mahtuisi vieläkin Suomen maajoukkueeseen.” Kukaan ei arvannut, että vitsi saisi näin oudon loppukäänteen. Kun hän oikeasti juoksi kentälle, elämä tuntui hetken leikittelevän omalla tarinankerronnallaan. Kukaan ei kuitenkaan nauranut. Se hetki oli liian kaunis ja liian kuin unesta – sellainen, joka saa miettimään, että ehkä legenda ei kuole koskaan, vaan ainoastaan odottaa oikeaa hetkeä hengittääkseen taas.

Kalevin sinivalkoisessa – ja isän seurassa

JK Tallinna Kalev Juunior ei ole Ajax tai Liverpool, eikä sen yleisö täytä katsomoita tuhansilla. Mutta sinä iltana muutama kymmenen katsojaa sai todistaa jotakin, joka painuu mieleen loppuiäksi. Litmanen pukeutui Kalevin sinivalkoiseen paitaan – samoihin väreihin, joita hänen omat poikansa, Caro (19) ja Bruno (17), ovat jo kantaneet. He eivät olleet kentällä, mutta ilma oli täynnä jotain perheellistä ja kiertokulkua muistuttavaa. Ehkä tämä oli Jarin tapa sanoa: ”Tähän peliin minä kuulun, ja nyt se jatkuu teissä.”

Kun hän astui nurmelle Tabasalu Ulasabat CF:ää vastaan, tulostaulu näytti 1–1. Ja vaikka jalat eivät enää liikkuneet nuoruuden nopeudella, hänen peliälynsä oli edelleen ennallaan. Hän ei tarvinnut juosta. Pelikenttä tuntui mukautuvan hänen ympärilleen niin kuin ennenkin. Ottelu päättyi Kalevin tappioon 1–2, mutta sen merkitys oli toisaalla. Kahdeksan minuuttia riitti palauttamaan yhden suomalaisen jalkapallohistorian suurimman nimen kentälle – ja mieliin.

Myytti, joka ei katoa

Litmasessa on yhä jotakin ajattoman kevyttä. Hänen paluunsa ei ollut urheilullinen temppu, vaan enemmänkin taiteellinen ele, joka muistuttaa, miksi urheilu koskettaa meitä niin syvältä. Se on tarinoita, ei numeroita.

Monet mestarit ovat poistuneet kentiltä nuorempina – Totti, Baggio, Hoddle – mutta Litmanen ei koskaan oikeastaan lähtenyt. Hän pysyi lähellä, hiljaa taustalla, kuin shakkimestari, joka odottaa hetkeä siirtääkseen vielä yhden nappulan.

Kun nimi muuttuu symboliksi

Suomessa nimi Litmanen ei tarkoita vain pelaajaa. Se tarkoittaa uskoa siihen, että mahdotonkin on joskus mahdollista. 1990-luvun lopulla hän teki suomalaisesta jalkapallosta kansainvälistä, laittoi meidät unelmoimaan. Hän oli meidän ”Litti” – kansallinen ilmiö, joka toi eleganssia lajiin, joka oli tottunut raatamiseen ja sisuun.

Nyt hän palaa hiljaisesti, ilman valoja ja otsikoita, mutta ehkä juuri siksi niin vaikuttavasti. Hän ei tehnyt paluutaan kunniakierros mielessä, vaan osana pientä tarinaa – ehkä jopa isänä, joka halusi vain vielä kerran olla osa kenttää, jota hänen lapsensa nyt valloittavat.

Viimeinen tanssi vai uuden tarinan alku?

Tuskin kukaan odottaa, että hänestä tulisi enää seuraikonin uusi aikakausi. Tämä oli todennäköisesti yhden illan ele, pieni kunnianosoitus lajille, jota hän rakasti. Mutta tarinat elävät juuri tällaisista hetkistä. Ehkä joku nuori jalkapalloilija näkee tämän ja ymmärtää, miksi pelissä on kyse muustakin kuin voitoista.

Jari Litmanen palasi – ei Ajaxin valojen alle, ei Barcelonan loistoon, vaan syksyiseen Tallinnaan, sateen ja ruohon tuoksuun. Ja ehkä juuri siinä on koko paluun kauneus: legenda ei tarvitse fanfaareja. Riittää, että hän astuu kentälle, ja maailma hiljenee hetkeksi hengittämään.

Ehkä se ei ollutkaan vitsi. Ehkä se oli tarina, joka halusi vielä kerran tulla kerrotuksi.