Graham Potterin paluu pohjoiseen mahdollinen uusi alku Ruotsin jalkapallolle

Lokakuun aurinko on jo matalalla. Se ei enää lämmitä, vaan vain hipaisee järvien pintaa ennen kuin katoaa metsän taakse. Siinä on jotakin samaa kuin Graham Potterissa – valmentajassa, joka on nähnyt nousun, loiston ja äkillisen pudotuksen. Ja nyt, hiljaisessa syysilmassa, hän sanoo sanat, jotka pysäyttävät jalkapallofanit kautta Ruotsin: “Rakastan tätä maata.”

Nuo neljä sanaa eivät ole vain kohteliaisuus. Ne ovat paluulupa, melkein tunnustus. Potterin tarina Ruotsissa alkoi yli kymmenen vuotta sitten Östersundin lumisilla kentillä. Kukaan ei silloin tiennyt, että pikkukaupungin seura ja sen tuntematon englantilainen valmentaja kirjoittaisivat yhdessä yhden pohjoismaisen jalkapallon erikoisimmista menestystarinoista.

Nyt tuo sama mies seisoo jälleen tienhaarassa – takana pettymyksiä Englannissa, edessä mahdollisuus palata paikkaan, jossa hänestä tuli jotain enemmän kuin valmentaja.

Paikka, jossa jalkapallo sai sielun

Kun Potter puhuu Ruotsista, kyse ei ole pelkästä taktiikasta tai tulostauluista. Hänen äänensä muuttuu, kun hän kertoo maasta ja sen ihmisistä – siitä rytmistä, jossa peli ei ole melua vaan melodiaa.

Östersundin vuosinaan Potter ei rakentanut vain jalkapallojoukkuetta. Hän rakensi yhteisön. Pelaajat osallistuivat teatteriprojekteihin ja taide-esityksiin. He opettelivat tanssimaan ja esiintymään, löytämään itsensä uudella tavalla. Se oli kulttuurinen kokeilu, joka vei seuran Eurooppa-liigaan ja teki siitä ilmiön.

Jos Englannin kentät ovat sotatantereita, Ruotsin kentät ovat Potterille kuin hiljaisia temppeleitä. Niissä peli on rukous, jonka tarkoitus on yhdistää, ei erotella. Siksi ei ole ihme, että hän kaipaa takaisin pohjoiseen rauhaan – metelin ja median paineen jälkeen.

Ruotsin maajoukkueen tilanne tekee siitä kaipuusta lähes kohtalon ivan. Jon Dahl Tomassonin lähtö on jättänyt maan etsimään uutta suuntaa. Joukkue on menettänyt otettaan, ja Zlatanin jälkeinen aika on ollut kuin pitkä varjo. Nyt tarvitaan enemmän kuin pelkkä taktikko – tarvitaan tarinankertoja, rakentaja, johtaja. Potter voisi olla se mies.

Valmentaja ilman joukkuetta

Kun West Ham päätti erota Potterista, hän ei näyttänyt yllättyneeltä. Hän tiesi, miten nopeasti tuuli voi kääntyä Premier Leaguessa – liigassa, jossa voittaja on sankari sunnuntaina ja ongelma torstaina.

Mutta kun ruotsalaismedia kysyi, olisiko hän valmis palaamaan Ruotsiin, hänen silmissään välähti jotakin tuttua. Ei uupumusta, vaan kipinää.

“Minulla on tunteita Ruotsia kohtaan,” Potter vastasi. “Rakastan tätä maata ja ruotsalaista jalkapalloa.”

Se ei ollut siloteltu PR-lause. Se oli inhimillinen, rehellinen ja yksinkertainen – ja ehkä siksi niin pysäyttävä.

Ruotsi etsii johtajaa

Ruotsin jalkapalloliitto on vaikean päätöksen edessä. Kuka ottaa ohjat, kun maajoukkueen identiteetti tuntuu hukkuvan? Vuosien varrella on nähty erilaisia suunnanmuutoksia, mutta jotain olennaista on puuttunut: tunne ja yhteinen palo.

Graham Potterin nimi nousee listalle. Ei siksi, että hän olisi vapaana markkinoilla, vaan siksi, että moni ruotsalainen muistaa, mitä hänen joukkueensa edustivat:

• Rohkeutta
• Luovuutta
• Yhteisöllisyyttä

Östersundin nousu muistetaan yhä: piskuinen seura, joka uskalsi unelmoida ja pelasi Euroopassa ilman pelkoa. Hänen paluunsa olisi kuin vanhan tarinan uusi luku – sankari, joka palaa paikkaan, josta kaikki alkoi, kokeneempana ja toisaalta nöyrempänä.

Valon etsijä

Jos Potterin ura olisi runo, se kertoisi miehestä, joka etsii pelin merkitystä, ei vain sen voittoja. Hänen Englannin-vuosissaan oli säihkettä: Brightonin kauniisti rullaava jalkapallo sai monet uskomaan, että hän nousisi isojen joukkoon. Mutta Chelseassa ja West Hamissa odotukset kävivät raskaiksi.

Nyt hän on jälleen vapaa – ja ehkä valmiimpi kuin koskaan. Yksinäisyys ei tunnu hänestä enää rangaistukselta, vaan mahdollisuudelta hengittää.

Kun hän istuu Ruotsin talvi-illassa, jossakin Gävlen tai Uppsalan laitamilla, hän voi ehkä kuulla menneiden vuosien kaikuja. Ne kertovat miehestä, joka tuli kaukaa, rakensi joukkueen lumikaupungin sydämestä ja osoitti, että jalkapallo voi olla enemmän kuin peli.

Ehkä juuri nyt on oikea hetki

Ruotsin maajoukkue tarvitsee valmentajan, joka uskaltaa rakentaa uudelleen – ei vain peliä, vaan myös sen merkityksen. Potter on sanonut olevansa “avoin kaikelle, missä voi auttaa.” Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juuri siinä on hänen vahvuutensa: hän ei saavu pelastajana, vaan kuuntelijana.

Jos kohtalo – tai ehkä ruotsalainen realismi – antaa hänelle uuden mahdollisuuden, se voisi olla täydellinen ympyrän sulkeutuminen.

Ei taikatemppu eikä sankaripaluu, vaan jotain hiljaisempaa, aidompaa: mies, joka palaa paikkaan, joka ymmärtää hänet.

Kenties jo ensi kesänä näemme Potterin sinikeltaisessa huivissaan, johtamassa joukkuetta, joka uskaltaa taas unelmoida. Hän tietää, että peli on enemmän kuin tulos. Se voi olla tarina, joka syntyy lumikiteistä, toivosta – ja uskosta siihen, että joskus on palattava kotiin, ennen kuin voi aloittaa uudestaan.