Ange Postecoglou ja Nottingham Forestin uusi alku – kärsivällisyyden ja uskon mestaritarina Valioliigassa

Syksy on saapunut Englantiin sellaisella väsyneellä harmaudella, joka tuntuu hiipivän luihin asti. Nottinghamissa sade ropisee tasaisesti, kuin vanha laulu, jota kukaan ei enää jaksa keskeyttää. Trent-joki kuljettaa mukanaan ruskeita lehtiä ja kaupungin odotusta – odotusta siitä, että ehkä juuri tänään kaikki muuttuu.

Kentän laidalla

Kentän laidalla seisoo Ange Postecoglou. Hän näyttää mieheltä, joka on tottunut siihen, että elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Australialaissyntyinen valmentaja, kreikkalaisten siirtolaisten poika, on rakentanut uransa sinnillä ja uskolla – ei onnenkantamoisilla. Nyt hän seisoo Nottingham Forestin peräsimessä ja yrittää tehdä sen, mihin moni ei edes uskaltaisi tarttua: sytyttää sammuneen seuran uudelleen liekkiin.

Haastava alkukausi

Tämä alkukausi ei ole mennyt satumaailman käsikirjoituksen mukaan. Seitsemän ottelua, vain yksi voitto ja viisi pistettä plakkarissa. Forest on Valioliigan taulukossa sijalla 17, ja paine kasvaa viikko viikolta. Postecoglou on ollut tehtävässään vasta viisi viikkoa, mutta monelle se riittäisi syyksi paniikkiin. Hänelle ei – Ange suhtautuu kaaokseen kuten seppä rautaan – työnä, jota pitää takoa kärsivällisesti, isku iskulta.

Manifesti ajasta ja uskosta

Lehdistö on alkanut toistaa hänen lausettaan, joka on jo lähes oma manifestinsa: ”Jos saan aikaa, voitan pokaalin.”
Se ei kuulosta uhmakkuudelta, vaan vakaalta uskosta syntyneeltä lupaukselta. Postecoglou tietää, että mestaruuksia ei synny hetkessä. Ne syntyvät toistossa, harjoituksissa, virheissä ja niiden korjauksissa – siinä pitkässä, välillä tuskallisessa prosessissa, jota vain harvat jaksavat seurata.

Aika vastaan tulostaulu

Englannissa aika on kuitenkin ylellisyyttä, jota harva valmentaja saa. Median kärsivällisyys on ohuempi kuin iltapäivälehden paperi. Voitto tuo hetkellisen suosion, tappio otsikot, joissa kysytään “kuinka kauan vielä?” Ja fanit – ne punahuiviset, toiveikkaat, aina pettymyksen rajamailla – he ansaitsevat riemun. He eivät halua odottaa “prosessia”; he haluavat ihmeen.

Ihmisyys ennen tulosta

Ange tietää tämän. Silti hän puhuu ihmisistä ja yhteydestä, ei vain taktiikasta. Hän kysyy pelaajiltaan – ja ehkä myös itseltään – mitä hyötyä on yhdestä otteluvoitosta, jos sen eteen ei ole annettu sydäntä. Hän haluaa, että peli hengittää, että sen taustalla on tarina eikä pelkkä tulosrivi.

Kohti Chelseaa

Seuraava ottelu tuo vastaan Chelsean – seuran, jolla on rahaa, nimeä ja tähtisiteitä, joita Forest voi vain kadehtia.
Silti Postecogloun Nottingham astuu kentälle kuin Daavid, joka tietää, ettei voima aina ratkaise. Tällä kertaa kivi on taktiikka ja linko – usko. Lauantain iltapäivä voi määrittää hänen alkunsa Englannissa: voitto avaisi uuden luvun, tappio – ehkä seuraavan myrskyn.

Kokemuksen ääni

Mutta Ange ei pelkää kumpaakaan. Hän on kohdannut tämän ennenkin:

• Celticissä, missä hän muutti koneiston joukkueeksi, joka uskalsi rakastaa peliä.
• Japanissa, jossa hän opetti Yokohama Marinosin pelaamaan ilman pelkoa.
• Kreikassa, missä hän löysi syyn jatkaa, vaikka tie oli kivinen.

Jokainen paikka, jossa hän on ollut, on jättänyt jälkeensä saman tunteen: Postecoglou ei vain valmenna – hän rakentaa kulttuuria.

Rohkeus ja merkitys

Ehkä Nottinghamin tarina ei pääty pokaaliin. Mutta se ei tarkoita, ettei se olisi merkityksellinen. Ange ei johda joukkuetta vain voittojen vuoksi, vaan siksi, että hän haluaa näyttää, mitä rohkeus tarkoittaa jalkapallossa. Että varovaisuus tappaa sielun ja että sydämellä pelaaminen on edelleen arvokasta, vaikka maailmassa, jossa tulostaulu on kovin tuomari.

Hiljainen hetki sateessa

Kun ottelu päättyy – tuloksesta riippumatta – voi kuvitella hänet seisomassa hetken yksin kentän laidalla. Sade hakkaa kenttää, katsomo hiljenee, ja Ange nostaa katseensa harmaaseen taivaaseen. Hän tietää, että tämä on vain yksi luku pidemmässä tarinassa, eikä hänen työnsä mitata yhdessä pelissä.

Perintö

Postecoglou on mies, joka uskoo, että jos hän saa aikaa, kaikki on mahdollista. Mutta vielä tärkeämpää kuin se pokaali, jota hän tavoittelee, on se, mitä hän yrittää jättää jälkeensä – palo, joka hehkuu, kun stadionin valot ovat jo sammuneet.

Jossain siellä, Trent-joen pinnan alla, kai heijastuu sen kaiken ydin:
“Saatat vielä voittaa pokaalin, Ange. Mutta ennen kaikkea – sinä voitat itsesi.”