Niklas Pyyhtiä suomalainen jalkapallon lahjakkuus joka yhdistää sisun ja italialaisen intohimon Modenassa
Modenan aurinko ei tunne armoa. Se paistaa pehmeästi mutta sitkeästi, tekee vanhoista kivitaloista kullanhohtoisia ja saa kentän vihreyden hehkumaan. Siellä, kaiken kirkkauden keskellä, suomalainen keskikenttämies Niklas Pyyhtiä hioo syöttöjään. Hän ei metsästä sankarimomenttia tai huikeaa saksipotkua; hän rakentaa peliä kuten muusikko säveltää – tarkasti, rytmi kerrallaan, palapelin tavoin.
Vasta 22-vuotias Pyyhtiä elää kahden äänen välissä. Toinen puhuu suomea – se on Myyrmäen koleiden kenttien ääni, pikkupojan unelma sinivalkoisesta paidasta. Toinen on italialainen, tulinen, äänekäs ja vaativa. Näiden kahden maailman törmäyksestä on syntymässä jotain kiehtovaa: pelaaja, joka yhdistää suomalaisen sisun ja etelän intohimon samaan hengenvetoon.
Modenasta alkaa tarinan uusi luku
Kesällä Pyyhtiä päätti vaihtaa maisemaa – Bolognan punaisesta loistosta Modenan keltasiniseen. Päätös ei ollut loikka korkeammalle, vaan hyppy kohti todellista työtä. Serie B ei ole jalkapalloromantikkojen paratiisi; se on jatkuvaa taistelua jokaisesta syötöstä ja metristä. Virheille ei ole suojaa, eikä yksikään hyvä hetki jää huomaamatta. Mutta juuri siksi se on täydellinen paikka kasvaa.
Ja Modenan alkukausi? Melkein satua. Seitsemän ottelua, 17 pistettä – sarjan kärkipaikka Palermon nenän edessä. Palermossa pelaavat toiset suomalaiset, Joel Pohjanpalo ja Jesse Joronen, joten jokainen kierros tuntuu vähän kuin tarinalta, jossa suomalaiset sankarit valloittavat etelän kenttiä.
Pyyhtiä ei ehkä vielä ole Modenan näkyvin tähti, mutta hänestä on tullut osa sen sykettä. Valmentaja Andrea Sottil on luottanut häneen viidessä avauskokoonpanossa, ja niissä peleissä hän on ollut paljon enemmän kuin sivuroolissa. Hän tuo peliin kipinän, joka ei aina näy tulostaululla, mutta tuntuu kentän jokaisessa rytmissä.
Unelma, jota kutsutaan Huuhkajiksi
Kun Vivo Modena Giornale haastatteli Pyyhtiää, hänen äänessään oli tuttua suomalaisuutta – hiljaista mutta lujatekoista. “Unelmani on päästä Huuhkajiin,” hän sanoi rauhallisesti, kuin asia olisi itsestäänselvyys. Ja ehkä se hänelle onkin.
Huuhkajat ei ole hänelle pelkkä maajoukkue. Se on symboli kaikesta siitä, minkä eteen on tehty työtä lapsuudesta saakka. Se on palkinto niille, jotka ovat juosseet sateessa ja potkineet palloa, vaikka päivänvalo on jo haihtunut metsätaivaan taakse.
“Se toteutuu vain, jos pelaan hyvin Modenassa,” hän lisäsi – yksinkertainen lause, mutta se kertoo kaiken. Tämä on suomalainen tapa unelmoida: hiljaa, mutta päättäväisesti.
Joukkue, joka tuntuu perheeltä
Italia on äänekäs ja arvaamaton maa, mutta Modenassa Pyyhtiä on löytänyt rauhan. Hän puhuu lämpimästi joukkueestaan, siitä, miten pukukopissa kaikilla on hyvä henki. “Olemme kavereita, ilmapiiri on todella positiivinen,” hän sanoo, ja lause kuulostaa vaatimattomalta – mutta sen takana on aito tunne.
Ehkä juuri se tekee Modenan pelistä niin yhtenäistä: jokainen pelaaja vetää samaan suuntaan. Pyyhtiä on kuin orkesterin matala bassoääni – ei se, joka varastaa show’n, vaan se, joka pitää kaiken kasassa.
Tulevana sunnuntaina Modena kohtaa Palermon, ja ottelusta on tulossa enemmän kuin tavallinen peli. Kolme suomalaista, eri joukkueissa, kirjoittamassa uutta lukua suomalaisesta jalkapallosta Italian syksyssä. Pyyhtiälle se on mahdollisuus näyttää, että hän on valmis ottamaan seuraavan askeleen – ja ehkä herättämään Huuhkajien huomion.
Hiljainen tuli pinnan alla
Useimmat urheilijan tärkeimmät hetket tapahtuvat, kun valot ovat sammuksissa ja maailma on hiljaa. Pyyhtiän kohdalla tuo hetki on juuri nyt. Hän ei ole vielä maajoukkueen vakiopelaaja, mutta kaikki merkit viittaavat siihen suuntaan.
Hänessä on samaa tyyneyttä kuin aikanaan Jari Litmasessa: ei suurta elehdintää, vaan varmuutta, joka syntyy ymmärryksestä. Kun hän katsoo kenttää, hän näkee liikkeet, joita muut vasta etsivät. Kun hän syöttää, se näyttää vaivattomalta – vaikka jokainen kosketus on tarkasti harkittu.
Italialaiset puhuvat hänestä sanalla potenziale – potentiaali. Ei siksi, että hän olisi jo valmis, vaan siksi, että kaikesta paistaa tunne, että hänestä voi tulla jotain suurta.
Yksin, mutta ei yksinäinen
Ulkomailla pelaaminen tuo mukanaan myös hiljaiset illat. Stadion hiljenee, fanien huudot kaikkoavat, ja jäljelle jää vain oma ajatus ja huomisen harjoitukset. Mutta Pyyhtiä ei pelkää hiljaisuutta. Hän tuntuu olevan siinä kotonaan.
Ehkä se on sitä suomalaista tasapainoa – kykyä olla yksin ilman, että se on yksinäisyyttä. Hän ei pakene peliin, hän elää sitä.
Ja ehkä jonain iltana, kun Huuhkajat nousevat Helsingin illassa kentälle ja kansa laulaa, Niklas Pyyhtiä seisoo heidän rivissään. Hän vilkaisee ylös, ja näkee sen linnun, jonka lentoa hän on seurannut koko uransa.
Tänään Modenassa saattaa syntyä uusi pala suomalaista jalkapallohistoriaa.
Ja jos huomenna tuo kutsu Huuhkajiin vihdoin tulee, se ei ole sattumaa – vaan seurausta siitä, että yksi nuori mies uskalsi uskoa, että työ, ei pelkkä haave, vie unelman korkeuksiin.