Nottingham Forestin 40 päivän unelma ja romahdus – Postecogloun lyhyt aikakausi joka jäi historiaan

Kirjoittanut Säde Lehtovaara

Syksy laskeutui Nottinghamin ylle kuin vanha, harmaa villatakki. Trent-joen sumu kiertyi City Groundin tiiliseinien ympärille, ja stadion tuntui melkein hengittävän väsymyksestä. Vasta muutama kuukausi sitten täällä oli vallinnut sähköinen ilmapiiri — laulut, toivo ja usko siihen, että Forest oli viimein palaamassa eurokentille. Viime kauden seitsemäs sija tuntui alkuvuodelta, ei loppunäytökseltä.

Mutta nyt? Nyt ilmassa leijui vain kysymys: Miten kaikki saattoi hajota neljässäkymmenessä päivässä?

Unelma ja sen alku

Kun Nottingham Forest palkkasi Ange Postecogloun, moni ajatteli, että seura oli löytänyt suuntaansa. Australialainen valmentaja oli tullut tunnetuksi rohkeista ajatuksistaan – hän uskoi, että jalkapallo voi olla runoutta, ei vain tulostaulua. Hän halusi rakentaa pelin, joka virtaisi kuin musiikki: hyökkäys, liike, rytmi. Kaunista ja tappavaa samaan aikaan.

Mutta ideaali on armoton. Ja kun se törmää Premier Leaguen todellisuuteen, unelmista jää usein jäljelle vain savu.

Neljäkymmentä päivää

Neljäkymmentä päivää. Raamatussa sillä mitattiin uskollisuus, erämaa ja koettelemus. Nottinghamissa se oli Postecogloun koko aikakausi. Kahdeksan ottelua, ei yhtään voittoa. Tilastot kertovat sen kylmästi, mutta mitä ne jättävät kertomatta on se paniikki, joka hiipi pelaajien katseisiin, ja se hiljaisuus, joka levisi katsomosta, kun toivo alkoi hiipua.

Postecoglou seisoi usein kentän laidalla kädet taskuissa, katse kaukaisuudessa, kuin mies, joka näki jotain mitä muut eivät. Hän uskoi edelleen omaan visioonsa, vaikka maailma ympärillä oli jo luovuttanut.

Omistajan kärsimättömyys

Seuran omistaja, Evangelos Marinakis, ei kuulu kärsivällisimpien joukkoon. Kreikkalainen liikemies halusi menestystä – heti. Hän oli tuonut Postecogloun Tottenhamista, Eurooppa-liigan voittajana, näyttämään tietä. Mutta kun tulokset eivät tulleet, usko karisi. Marinakis on mies, joka toimii nopeasti, usein ennen kuin tarina ehtii edes alkaa.

Ja niin, lokakuun 18. päivänä 2025, Nottingham erotti valmentajansa. Postecoglou ehti olla tehtävässään vain neljäkymmentä päivää – yhden vähemmän kuin Les Reed Charltonissa vuonna 2006. Tuo yksi päivä riitti silti tekemään hänestä historian.

Viimeinen ottelu

Lopullinen niitti tuli ottelussa Chelseaa vastaan. 0–3-tappio, mutta lopputulos oli vain pintaa. Kentällä näki, että jotain oli murtunut. Forestin pelaajat näyttivät siltä kuin olisivat unohtaneet, keitä he olivat, ja sinipaidat liukuivat ohi kuin pahasta unesta. Postecoglou seisoi sivurajalla, katse tyhjässä. Hän ei tarvinnut tulostaulua tietääkseen, että se oli ohi.

Ristiriitojen seurauksia

Forestin epäonni ei ollut vain yhden miehen vika. Se oli koko rakenteen ristiriita. Postecoglou halusi uskoa kauneuteen; Marinakis halusi tuloksia. Pelaajat olivat jääneet kahden tulen väliin – toiset yrittivät oppia uuden pelitavan, toiset vain pelastaa asemansa. Lopulta mikään ei toiminut.

Premier League ei odota ketään. Se on liike, joka nielee kaiken, mikä ei pysy tahdissa.

Menneisyyden varjo

Brian Cloughin henki leijuu yhä Nottinghamissa – kaupungissa, jossa menneisyys painaa raskaasti nykyhetken päälle. Clough teki Forestista kerran Euroopan mestarin, vastoin kaikkia odotuksia. Nyt, kun seura on vain pisteen päässä putoamisviivasta ja edellään Burnley, West Ham ja Wolves, jokainen tappio tuntuu loukkaukselta historiaa vastaan.

Eurohaaveista on tullut painajaisuntaistelua.

Jäljelle jäänyt unelma

Ja silti, tarinassa on jotain koskettavaa. Neljäkymmentä päivää riitti muistuttamaan, että jalkapallo ei ole vain tulostaulu – se on uskoa, unelmia ja yritystä löytää kauneutta keskellä kaoottista maailmaa. Postecoglou epäonnistui kentällä, mutta hänen ideansa jäi leijumaan ilmaan, muistutuksena siitä, että joskus on parempi hävitä uskollisena itselleen kuin voittaa luopumalla kaikesta.

Loppukuva

Kun ilta laskeutuu City Groundin ylle ja katsomot tyhjenevät, hiljaisuus tuntuu melkein pyhältä. Penkeillä on vielä tarinoita – niistä, jotka lauloivat sateessa, ja niistä, jotka uskoivat hetken, että jotain suurta oli syntymässä.

Ehkä Nottingham löytää vielä uuden suunnan. Mutta juuri nyt, on vain tämä tyhjä stadion, sammuvat valot ja yksi tarina, jota tullaan vielä kertomaan: mies, joka uskoi unelmaan, joka kesti vain neljäkymmentä päivää – mutta jäi historiaan, silti.