Stuart Pearcen sydäntäsärkevä menetys Englannissa – jalkapallomaailma yhdistyi surussa poikansa Harleyn muistolle

Kirjoittanut: Aino Lehtisalo
Urheilutoimittaja, joka uskoo, että jokaisen kentän laidalla sykkii myös ihmisen sydän

Kun peli pysähtyy – Stuart Pearcen pojan kuolema ja elämän hiljainen totuus

Englannin maaseudulla, Gloucesterin laitamilla, syksyinen ilta oli laskeutumassa rauhallisesti, kun yksi perhe sai uutisen, joka jää pysyvästi ilmaan leijumaan. Entisen Englannin maajoukkuepelaajan ja Manchester Cityn valmentajan Stuart Pearcen 21-vuotias poika, Harley Pearce, menehtyi traagisesti traktorionnettomuudessa viime torstaina. Se oli yksi niistä hetkistä, jotka katkaisevat elämän rytmin – kun kaikki pysähtyy ja arjesta tulee yhtäkkiä vieras maa.

Stuart Pearce on mies, jota jalkapalloväki on tottunut pitämään rautaisena taistelijana. Pelaajana hän sai lempinimen Psycho – ei siksi, että olisi ollut julma, vaan koska hän pelasi ilman pelkoa. Nyt tuo sama peloton mies on kohdannut tilanteen, jossa mikään rohkeus ei auta.

“Perheemme on syvästi järkyttynyt ja täysin murtunut.”

Näin kuului perheen lyhyt lausunto BBC:lle. Niissä muutamassa sanassa kaikui maailma, joka oli romahtanut. Stuart Pearce on vuosikymmeniä seurannut kentän laidalla, kun pelaajat kaatuvat ja nousevat aina uudelleen. Nyt hän tietää, miltä tuntuu kaatua tavalla, josta ei vain nousta ylös.

On vaikea olla kuvittelematta sitä hetkeä, kun puhelin soi. Missä hän silloin oli – ehkä pihalla, ehkä katsomassa iltapäivän peliä televisiosta – mutta siitä hetkestä lähtien elämä kulkee eri polkua. Vahvinkin mies muuttuu silloin hiljaiseksi.

Urheilu opettaa häviämään – mutta ei luopumaan

Jalkapallo on parhaimmillaan tarina toivosta. Se kertoo, että tappion jälkeen voi tulla uusi mahdollisuus. Mutta elämä ei aina tarjoa uusintaottelua. Pearcen poika Harley oli vain 21-vuotias, nuori mies, jonka elämä oli vasta aukeamassa. Hän ei ehkä ehtinyt seurata isänsä jalanjälkiä pelikentille, mutta hänessä oli sama rohkeuden kipinä, sama halu mennä eteenpäin.

Traktorionnettomuus vei kaiken hetkessä – kuten nämä asiat aina tekevät. Maailma jatkaa pyörimistään, mutta perheelle aika muuttuu toisenlaiseksi. Suru ei näy ulospäin, mutta se painaa jokaisessa hiljaisessa hetkessä.

Muisto rohkeasta miehestä ja isästä

Monet muistavat Stuart Pearcen Nottingham Forestin legendoista: ihmissateessa liukastuvan puolustajan, joka kuitenkin nousee aina ylös. Hän pelasi seurassa yli neljäsataa ottelua, valmensi myöhemmin Manchester Cityä ja oli mukana Englannin maajoukkueen valmennuksessa. Hän ei ollut koskaan glamourin mies – enemmänkin kentän sielu, joka tiesi, että peli kuuluu lopulta ihmisille, ei rahalle.

Ja nyt, kun elämä iskee kaikkein kovimmin, tuo ihmisen puoli tulee näkyviin. Tätä taistelua ei käydä kentällä – eikä sitä voi voittaa.

Yhteisö, joka muistaa että peli on vain peli

Heti kun suruviesti levisi, jalkapalloyhteisö teki sen, minkä osaa parhaiten: se kokoontui.

• Pelaajat, fanit ja seurat ympäri Britanniaa lähettivät viestejä Pearcen perheelle.
• Valioliigan joukkueet pitivät hetken hiljaisuutta.
• Nuorisojoukkueet sytyttivät kynttilöitä muistoksi.

Pienet eleet, mutta merkityksellisiä – ne kertoivat, että vaikka jalkapallo on kilpailua, sen pohjalla sykkii yhteinen sydän.

Tällaisina hetkinä urheilu paljastaa todellisen luonteensa. Eroja korostava maailma löytää yhtäkkiä yhteyden: tämä ei ollut tarina maalista tai sarjataulukosta, vaan ihmisestä.

Kun myrsky tyyntyy

Surussa ei ole aikataulua. Se ei katoa, mutta sen muoto muuttuu. Stuart Pearcelle elämä jatkuu askel askeleelta – kentät, joita hän on vuosia katsellut, näyttävät hetken ajan tyhjiltä. Mutta ehkä jossain vaiheessa, kun hän taas astuu stadionille ja kuulee nuorten pelaajien huudot, muistoista tulee lempeämpiä. Ehkä hän hymyilee ja ajattelee poikaansa – ei siksi, että olisi unohtanut, vaan siksi, että on oppinut elämään muiston kanssa.

Elämän ja urheilun risteyksessä

Harley Pearcen tarina ei välttämättä jää historiankirjoihin, mutta se jää ihmisten mieliin. Se on muistutus siitä, että kaiken kilpailun ja kunnian keskellä elämä on haurasta ja rakkaus on lopulta tärkeintä. Kun ilta hämärtyy ja stadionin valot syttyvät, voi melkein kuvitella tuulen mukana kulkevan pienen, melkein kuulumattoman kuiskauksen – isältä pojalle, muistoksi, rakkaudeksi.

Kirjoittanut:
Aino Lehtisalo
Urheilutoimittaja, joka tietää, että joskus suurimmat tarinat eivät löydy pelistä, vaan ihmisestä sen takana.