Valioliigan kahdeksas kierros tarjosi draamaa sankareita ja yllätyksiä – viikonloppu joka muistutti miksi jalkapallo on enemmän kuin peli

Englannin syksy ei tunne armoa. Yksi viikonloppu on kirkasta valoa ja varhaista iloa, seuraavana tuuli kääntyy ja meri nousee myrskyksi. Sellainen oli myös Valioliigan kahdeksas kierros – täynnä yllätyksiä, pettymyksiä ja hetkiä, jotka muistuttivat, miksi tämä sarja on enemmän kuin vain peli.

Nottingham Forestin tosihetki

Kun uutinen Ange Postecogloun lähdöstä Nottingham Forestista tuli, ilmaan jäi outo hiljaisuus. Kahdeksan kierrosta riitti siihen, että seurassa ymmärrettiin: kunnianhimo ei riitä, jos suunnan taju katoaa. Forestin kausi on ollut kuin tarina, jossa hyvä aikomus muuttuu sokeudeksi – kauniit ajatukset eivät pelasta, kun peli ei kanna.

Maguiren hiljainen kunnianpaluu

Manchesterissa nähtiin jotain harvinaista: Harry Maguiresta tuli hetkeksi taas sankari. Mies, jolle on naurettu enemmän kuin monelle muulle pelaajalle yhteensä, nousi Liverpoolia vastaan kuin olisi päättänyt todistaa kaikille, ettei hiljainen kestävyys ole heikkoutta. Hänen maalinsa ei ollut vain piste tulostaululla – se oli hetki, jolloin häpeä kääntyi arvokkuudeksi. Jalkapallossa lunastus tulee joskus yhdellä osumalla.

Liverpoolin varjot

Liverpoolin puolella Mo Salah näytti yllättäen väsyneeltä. Siinä missä hän ennen säkenöi jokaisella kosketuksellaan, nyt peli tuntui jäävän puolitiehen. Ehkä se on vain väliaikaista, ehkä peili pukuhuoneessa näyttää joskus liian rehelliseltä. Mutta kun Salah ei ole Salah, myös Liverpool näyttää eri joukkueelta.

Wolverhamptonin tyhjä kaiku

Wolverhamptonista on tullut kummallinen näky. Muutama vuosi sitten se nousi kertomukseksi unelman voimasta, nyt kentällä kaikuu tyhjyys. Kun Sunderland – nousija ja altavastaaja – nöyryytti heitä, se tuntui väistämättömältä lopulta. Talosta, jonka perustukset ovat kadonneet, ei pidä ihmetellä, kun seinät romahtavat.

Welbeckin uusi kevät

Jos kuitenkin etsit todellista urheilun lohtua, löydät sen Brightonista. Danny Welbeck, mies joka on jo moneen kertaan ehditty unohtaa, muistutti viikonloppuna maailmaa itsestään kahdella maalillaan Newcastlea vastaan. Hän on pelaaja, joka tietää, miltä tuntuu olla unohdettu. Siksi hänen nousunsa tuntui kuin kevätauringolta pitkän talven jälkeen.

Haalandin myrsky jatkuu

Ja sitten on Erling Haaland – mies, joka tekee jalkapallon yksinkertaiseksi ja kuitenkin yliluonnolliseksi. Hän iskee maaleja kuin tuuli puita: ilman taukoa, ilman varoitusta, ilman aikomusta pysähtyä. Hänessä on jotakin väistämätöntä, kuin luonnonvoima, jota kukaan ei oikein hallitse. Hän on varas, joka nappasi jumalilta liekin ja päätti pitää sen ikuisesti.

Wirtzin hiljaisuus

Florian Wirtz sen sijaan ei löytänyt rytmiään. Nolla maalia, nolla syöttöä – kylmä numero, joka silti voi olla vain tilapäinen pysähdys. Jokaisen pelaajan uralla on hetkiä, jolloin peli hiljenee, ennen kuin se taas löytää musiikkinsa. Ehkä Wirtzin aika ei ole vielä nyt – mutta se tulee.

Koko viikonlopun ajan Valioliigan kentät muistuttivat teatteria, jossa ihmisten intohimo ja haavoittuvuus olivat paljaimmillaan. Valmentajat taistelivat hermojensa kanssa, pelaajat itsensä kanssa ja yleisö rakkauden ja raivon välimaastossa. Se on hulluutta ja kauneutta samassa paketissa – kuin Shakespeare-näytelmä, jossa kaikki varoittavat Romeota, mutta hän menee silti.

Ehkä juuri siksi me rakastamme tätä lajia. Koska yhdessä kierroksessa voi mahtua kaikki: toivo ja tuska, lohtu ja romahdus. Jokainen maali voi olla pieni ihme, joka saa unohtamaan viikon huolen.

Jalkapallo, lopulta, on kertomus siitä, miten ihminen löytää kauneutta kaaoksesta – ja uskoo, hetken ajan, että kaikki on taas mahdollista.