Enzo Maresca ja Chelsean punainen kirous – kuinka intohimo ja kurinalaisuus muovaavat Stamford Bridgen uutta aikakautta

Kirjoittanut: Lumi Korpelainen (kuvitteellinen hahmo)

Enzo Maresca ja Chelsean punainen kirous

Lontoon syksy osaa puristaa harmauden luista ja ytimestä. Stamford Bridgen yllä ilma on raskas, ja Chelsea – tuo kimaltelevan sininen kruununjalokivi – tuntuu elävän jonkinlaisen noidankehän keskellä. Neljä ottelua, neljä punaista korttia. Jokainen niistä kuin pieni verijälki tarinassa, joka kertoo joukkueesta, joka yrittää epätoivoisesti löytää tasapainonsa.

Ja kaiken tämän keskellä on yksi mies: Enzo Maresca. Italialainen valmentaja, jonka rauhallinen olemus kätkee sisäänsä intohimoisen sydämen ja lähes filosofisen tavan nähdä jalkapallo. Hänen tehtävänsä on ollut rakentaa Chelsea uuteen kukoistukseen – ja nyt, kun punaiset kortit lentelevät kuin varoituslippuja tuulessa, hänen sanansa saavat uudenlaisen painon.

“En rankaise pelaajiani. En usko, että se on oikea tapa toimia,” hän sanoi ESPN:lle.

Lause kuulosti yhtä aikaa rauhalliselta ja uhmakkaalta – kuin joku, joka kieltäytyy sotimasta vihollisensa ehdoilla.

Karsitun kurin hinta

Jalkapallo on tunnetusti peli, jossa pienikin virhe voi paisua tragediaksi. Kun maalivahti Robert Sánchez ajettiin ulos Manchester Unitedia vastaan jo viidennellä minuutilla, Chelsean ilta oli käytännössä ohi ennen kuin se ehti alkaakaan. Brightonia vastaan Trevoh Chalobahin punainen kortti avasi uuden haavan – ja uusi tappio seurasi perässä.

Maresca itse sai vuorostaan maistaa punaista Liverpoolia vastaan, kun hänen ilonpurkauksensa tulkittiin liian rajuksi. Siinä on jotain ironista: mies, joka puhuu ymmärryksestä ja rauhasta, joutuu lopulta itse varoituksen kohteeksi. Mutta ehkä juuri siinä piilee koko ihmisyyden ydin – intohimo ei aina tunne rajaa, varsinkaan silloin, kun kentän laidalla sykkii vain yksi tavoite: voitto.

Sinisen sydämen kemia

Chelsea on tällä hetkellä sekoitus nuoruutta, temperamenttia ja valtavaa potentiaalia. Joukkue vilisee lahjakkaita pelaajia, joilla on kipinä, jota ei voi opetella. Mutta Valioliigassa pelkkä tuli ei riitä – se on kesytettävä, muovattava ja johdettava oikeaan suuntaan.

Malo Gusto, nuori ja rohkea, sai kaksi varoitusta Nottingham Forestia vastaan ja lensi ulos, vaikka Chelsea lopulta voitti. Ottelu jätti jälkeensä kuitenkin ristiriitaisen maun – voitto kyllä, mutta millä hinnalla? Joao Pedro puolestaan joutuu huilaamaan Ajaxia vastaan liiallisten varoitusten vuoksi, mikä kertoo samasta ongelmasta: into kasvaa helpommin kuin maltti.

Maresca ei halua olla rankaisija. Hän haluaa olla opettaja. Hän puhuu pelaajilleen kuin filosofi sotureilleen, ei kenraali alaisilleen:

“Haluan heidän ymmärtävän pelin ja tilanteet, en vain toimivan pelosta.”

Ehkä juuri siksi hän on Chelsealle oikea mies – vaikka tie on kivinen ja verinen, hän hakee pysyvää muutosta, ei nopeaa ratkaisua.

Punainen varoitus – vai herätys?

Punakortti on jalkapallon julkinen häpeäpaalu. Mutta mitä jos Chelsean kohdalla se onkin jotain muuta? Merkki siitä, että joukkue on vihdoin hereillä?

Menneiden mestaruussarjojen jälkeen Chelsea on etsinyt uutta identiteettiä – kuka se haluaa olla ilman Drogbaa, Lampardia tai Terryä? Nyt tuo etsintä näkyy virheinä, liiallisena intohimona ja punaisina kortteina. Mutta toisaalta, ehkä se kertoo myös siitä, että veri virtaa taas. Että joukkue elää, hengittää ja uskaltaa tuntea.

On helppoa naureskella kurittomuudelle, mutta se on myös merkki kasvukivuista. Maresca yrittää rakentaa joukkueen, joka ei pelkästään tottele taktiikkaa vaan ymmärtää sitä – pelaajia, jotka eivät vain juokse pallon perässä, vaan pelaavat sydämestä ja päättävät itse, milloin on oikea hetki iskeä. Kurinalaisuus ilman pelkoa on vaikein yhtälö valmennuksessa, mutta jos sen oppii, se kantaa pidemmälle kuin mikään rangaistus.

Tuuli kääntymässä

Tänä syksynä Stamford Bridgellä on käynyt kova tuuli – ja usein se on tuntunut puhaltavan väärästä suunnasta. Mutta ehkä muutos on jo ilmassa. Chelsea ei enää vain reagoi, vaan alkaa vähitellen ymmärtää, mitä tämä uusi aikakausi vaatii.

Maresca seisoo kentän laidalla, silmissään sekoitus italialaista intohimoa ja syvää keskittymistä. Hän tietää, että johtajuus ei tarkoita hallintaa, vaan ohjausta. Että menestyvä seura ei synny rangaistuksen kautta, vaan oppimisen.

Punakortit ovat olleet kalliita opetuksia, mutta ehkä juuri niiden ansiosta Chelsea löytää itsensä. Ehkä seuraava kerta, kun punainen kortti vilahtaa, se ei tunnu enää kiroukselta – vaan muistutukselta siitä, kuinka pitkälle he ovat tulleet.

Sillä loppujen lopuksi punainen on muutakin kuin varoitus. Se on väri, jossa sykkii elämä – intohimon, raivon ja kasvun sävy.

Ja juuri sitä Chelsea tänä syksynä on: elävä, virheitä tekevä ja silti liikkeessä. Ei täydellinen, mutta täynnä sydäntä.