Linda Sällströmin jäähyväisilta Tammelassa – tunteikas tarina sankaruudesta ja uuden aikakauden alusta

Kirjoittaja: Aino Korpela (kuvitteellinen hahmo)

Kun juhla muuttui varjoksi – Linda Sällströmin ilta, joka jäi sydämeen

Tammelan syysilta tuntui elävän omaa taikansa. Ilmassa oli kylmyys, joka nipisteli sormia ja sydämiä samaan aikaan, ja valojen alla leijuva usva teki kaikesta hieman epätodellista. Katsojien huivit lepattivat tuulessa, ja jokainen sydän kentän ympärillä sykki samaan tahtiin – toivoen, että juuri tänä iltana saataisiin vielä yksi luku, kaunis loppusointu yhden aikakauden tarinaan.

Kentälle astui Linda Sällström, Helmarien historian valovoimaisin hahmo. 37-vuotias hyökkääjä, joka on kantanut Suomen naisten jalkapalloa harteillaan kuin pitkäaikainen tarun sankari. Tällä kertaa hän ei ollut vain pelaaja – hän oli symboli, viimeistä kertaa kotimaan yleisön edessä. Kaikki odottivat jotakin suurta, yhtä pientä ihmettä ennen kuin sivut kääntyisivät.

Mutta jalkapallo on oikukas laji. Se ei tunne juhlakoristeita, ei kunnioita käsikirjoitusta, jota mielessämme kirjoitamme. Ja niin Tanska saapui paikalle päättäväisenä – ei juhlimaan, vaan näyttämään, kuinka paljon kovuutta huipulla vielä vaaditaan.

Vasta kymmenen minuuttia oli pelattu, kun Emma Snerlen nosto leijui ilmaan kuin hidas, kylmä kohtalon isku. Maalivahti Anna Koivunen venyi, teki kaikkensa, mutta pallo liukui verkkoon. Ensimmäinen särö täydellisessä illassa.

Pelistä tuli opetus, ei juhla

Tanska pelasi kuin kone, mutta sielukkaasti, omaan rytmiinsä. Jokainen syöttö napsahti kohdalleen, jokainen liike tuntui johdonmukaiselta. Suomi taas yritti pysyä mukana – sydämellä, tahdolla, sinnikkäästi. Mutta se ei aina riitä, kun vastassa on joukkue, joka tietää tarkalleen mitä tekee.

Kun Eveliina Summanen joutui jättämään kentän loukkaantuneena vajaan neljänkymmenen minuutin pelin jälkeen, Tanska käytti tilaisuuden heti hyväkseen. Sofie Svava, paluun tehnyt taituri, iski hetken päästä pallon Suomen verkkoon. 2–0. Ilmassa alkoi olla karua realismia – tämä ei näyttänyt tarinalta, joka kirjoitetaan sankaruuden musteella.

Ja sitten astui esiin Pernille Harder, tanskalaisen jalkapallon supertähti. Hänen liikkeissään oli voimaa ja armottomuutta, ja kun hän ohitti Suomen puolustuksen ja viimeisteli Tanskan neljännen maalin, Tammelan stadion hiljeni. Vain Harderin voitonhuuto jäi leijumaan ilmaan, yössä kaikuvana muistutuksena siitä, että huipulla ei ole sijaa seremonialle.

Sällström astuu pois – ja juuri siksi jää

Tunnin kohdalla Linda Sällström nosti katseensa ja käveli vaihtoon. Yleisö nousi seisomaan, taputti ja lauloi. Käytännössä kaikki tiesivät, että nyt suljettiin yksi luku. Hän ei saanut sitä viimeistä maaliaan, ei tarinan kaunista kaarta, mutta ehkä juuri siksi se hetki tuntui aidolta. Sankaruus ei tarvitse täydellistä loppua – vain rehellisen sellaisen.

Hetkeä myöhemmin uusi nimi syttyi Tammelan illassa. Lotta Lindström onnistui tekemään ensimmäisen maalinsa Helmareissa, ja se oli ainoa suomalainen osuma sinä iltana. 1–4. Pieni lohtu, mutta samalla toivon merkki, kuin tähti pilviverhon takana. Ehkä tässä oli lupaus siitä, mitä tulevaisuus voisi olla.

Mutta Tanska ei hellittänyt. Karen Holmgaard tuli vaihdosta ja iski vielä kahdesti. Loppunumerot 1–6 eivät olleet kauniita, mutta ne olivat totta. Tammelan ilta, jonka piti olla juhla, oli nyt jotain aivan muuta: kylmä muistutus siitä, kuinka pitkä matka huipulle edelleen on.

Hiljainen Tammela ja tuntu, joka ei katoa

Kun tuomari vihelsi pelin päättyneeksi, ei katsomossa kuulunut vihaa. Vain hiljaisuutta. Sellaista, jossa jokainen yrittää itse sisäistää sen, mitä juuri tapahtui. Yksi wipe hikipisara, toinen kyynel. Jalkapallo tekee niin – se nostaa ja murskaa, ja juuri siksi me sitä rakastamme.

Tammelan ruohokenttä oli taas vain kenttä, mutta jossain sen pinnassa oli edelleen ripaus tarinaa. Siihen jäi Sällströmin jalanjälki – ei voittajana, vaan esikuvana. Hän, joka näytti, että urheilun sankaruus on lopulta enemmän uskallusta kuin tulosta. Että merkityksellisyys ei mitata maaleissa, vaan siinä, mitä jättää jälkeensä.

Kohti seuraavaa luvun alkua

Nyt Helmarit suuntaa katseensa Kööpenhaminaan. Kuuden maalin kiinni kurominen Parkenilla olisi lähes mahdoton tehtävä, mutta suomalaisessa mielessä elää itsepäinen usko, joka ei kuuntele todennäköisyyksiä.

Tämä joukkue on noussut ennenkin. Se on rakentanut itsensä uudelleen kerta toisensa jälkeen, ja tekee niin nytkin – Sällströmin jälkeen, uuden aikakauden kynnyksellä.

Illan lopuksi, kun valot sammuivat ja yleisö lipui ulos Tammelan ikkunoista loistavaan pimeyteen, jäi jäljelle vain tyhjä kenttä ja nimi, joka kaikui vielä hetken: Linda Sällström. Ei viimeisen maalin sankarina, vaan jonakin paljon tärkeämpänä – urheilun inhimillisen voiman muistutuksena.

Tämä ilta ei ollut täydellinen, mutta ehkä juuri siksi se jää mieleemme. Koska urheilu ei ole satua varten. Se on tunteita varten. Ja juuri ne tekevät siitä totta.