August Priske ja Djurgårdenin sydäntarina – miten tähtihyökkääjä muutti seuran kohtalon ja sai Euroopan huomion

Lokakuun tuuli liikkuu pitkin Tukholmaa kuin varoitus ennen myrskyä. Stadionin metallirakenteet ujeltavat hiljaa, sateen rippeet jäävät roikkumaan valojen alle, ja jossain kahvilan hajuisessa lehdistöhuoneessa Jani Honkavaara nojaa pöytäänsä ja hymyilee – sitä pientä, tietävää hymyä, jolla valmentaja tunnustaa sekä menneen että tulevan samaan hetkeen.

Djurgården hänen alaisuudessaan ei ole vain joukko pelaajia. Se on jotain elävämpää – oma rytminsä, jossa voitto ja tappio muodostavat saman kappaleen eri säkeistöt.

Ja kaiken keskellä seisoo yksi mies: August Priske.

Hyökkääjä, joka potkaisee palloa kuin siihen tiivistyisi oma omatunto. Mies, joka on saanut Ruotsin lehdistön ja fanien sydämet hurahtamaan samaan tahtiin. Hän ei ole vain maalintekijä; hän on tarinan kasvot. Niiden seitsemäntoista osuman jälkeen, jotka hän on tällä kaudella tehnyt, jokainen tuntuu merkitykselliseltä – kuin pieni viilto seuran kultaisessa historiassa, muistutus siitä, että legendat syntyvät teoista, eivät sanoista.

Kun Priske tuulettaa, vanha stadion tuntuu hetkeksi elävän uudestaan. Se huokaa historian mukana, ikään kuin entiset sankarit nyökkäisivät katsomojen pimeydestä: Tällaisia me olimme.

Mutta juuri nyt, kaiken tämän hurmion keskellä, Djurgården seisoo risteyksessä.

Rahaa, riskejä ja rakkautta seuraan

Urheilujohtaja Bosse Andersson sanoi taannoin: “Hänestä maksetaan enemmän kuin Bergvallista. Voin vakuuttaa sen.” Lausunto kuulosti yhtä aikaa lupaukselta ja varoitukselta. Se oli niitä hetkiä, jolloin seurajohto tietää olevansa valinnan edessä: myydä sydämensä säilyttääkseen tulevaisuutensa vai pitää kiinni siitä hinnalla millä hyvänsä.

Priske on tuo sydän. Ja kaikki muut tietävät sen myös.

Tämä tarina ei kerro vain rahasta. Se kertoo siitä ikiaikaisesta tilanteesta, jossa jokainen seura jossain vaiheessa joutuu elämään – hetkestä, jolloin kuningas katsoo kruunuaan ja miettii, onko se liian painava kantaakseen.

Koko Eurooppa on nyt huomannut Prisket. Keskisen Euroopan suurseurat kuiskivat hänen nimeään, sijoittajat laskevat numeroitaan kuin kortteja pöydällä. Ja jossain Tanskassa mies itse saattaa miettiä, joko on aika ottaa seuraava askel.

Myyttinen hyökkääjä, pohjoisen sävy

Kun Priske astuu kentälle, hän ei tee siitä show’ta. Hänen olemuksessaan on jotakin pohjoismaisen myyttistä – katse, joka kertoo enemmän kuin yksikään haastattelu. Hänessä on Kullervon raivoa ja Lemminkäisen keveyttä. Se yhdistelmä tekee puolustajien elämästä painajaista ja omien kannattajien viikonlopuista juhlia.

Djurgårdenin kauden jälkimmäinen puolisko on ollut kuin uudestisyntymä. Joukkue, joka alkusyksystä näytti haavoittuneelta, on muuttanut kipunsa energiaksi. Silti, vaikka taistelu Euroopan kentille jäi ehkä vielä kesken, Honkavaaran ilme on yhä rauhallinen – kuin mies, joka ymmärtää, että suuret tarinat eivät synny yhdessä kesässä.

Ne vaativat menetystä, jotta voitosta tulee jotain, mikä tuntuu.

Siirtosaaga ja sen symboli

Ehkä juuri siksi Prisken siirtosaagassa on jotain hypnoottista. Tämä ei ole vain urheilu-uutinen – se on tunne, jota jokainen jalkapallon ystävä on joskus elänyt. Se hetki, kun oma sankari on ehkä lähdössä, mutta hänen arvonsa kasvaa entistä suuremmaksi juuri siinä epävarmuudessa.

Priske, Honkavaara, Andersson – he ovat kuin kolme ääntä samassa sinfoniassa, joka soi kohti talven huipennusta. Kun siirtomarkkinat aukeavat, otsikot täyttyvät ennusteista ja neuvotteluista, numeroista ja huhuista.

Mutta taustalla sykkii jokin muu. Tunne, että tässä on kyse identiteetistä.

Bosse Anderssonin silmissä tuleva siirto ei ole vain pankkikohta. Se on todiste siitä, että Djurgården pystyy murtamaan omat rajansa. Lucas Bergvallin jättämä varjo, se kahdenkymmenen miljoonan euron myynti, on yhä ilmassa, mutta Anderssonin mukaan tuleva diili – oli se sitten isompi tai ei – kertoo yhdestä asiasta: seura on taas eurooppalaisella kartalla, omilla ehdoillaan.

Honkavaaran rauha

Ja mitä Honkavaara tekee kaiken keskellä? Hän ei pidä melua. Hän rakentaa hiljaa, kuin taiteilija, joka ei kiirehdi ennen kuin muoto on oikea. Hän tietää, että kun suurin tähti ehkä lähtee, muiden on täytettävä tyhjiö.

Kun häneltä kysyy, mitä Priske hänelle merkitsee, vastaus on yksinkertainen: “Voima. Mutta myös rauha. Hän on pelaaja, josta joukkue ammentaa identiteettinsä.”

Se on kaunein mahdollinen kunnianosoitus valmentajalta pelaajalle. Ja samalla se kiteyttää koko urheilun ytimen. Täällä ei koskaan ole kyse vain numeroista – ei maalimääristä, kauppasummista tai sarjataulukosta. Kyse on ihmisistä, hetkistä, muistoista, jotka jäävät elämään senkin jälkeen, kun lopullinen pilli on vihelletty.

Loppuvihellys ja sen kaiut

Ehkä Priske nostaa vielä kerran kädet ilmaan Djurgårdenin paidassa. Ehkä hänen viimeinen tuuletuksensa katoaa viileään talvi-ilmaan kuin sävel, joka jää soimaan korviin. Mutta jos niin käy, hän ei jätä jälkeensä tyhjyyttä. Hän jättää jälkeensä tarinan – sellaisen, jonka vanhat kannattajat kerran kertovat nuorille vieressään:

“Muistatko, kun Priske pelasi täällä?”

Ja kun kevät joskus taas saapuu Tukholmaan, ja Djurgårdenin pelaajat juoksevat kentälle uuden alun merkeissä, katsomo tietää: jokainen menetys, jokainen euro, jokainen hyvästijättö on vain yksi sävel isommassa kokonaisuudessa.

Sillä jalkapallo, kuten elämäkin, jatkuu aina niissä, jotka vielä uskovat.