Unohtumaton ilta Olympiastadionilla – Suomi haastoi Hollannin jalkapallodraamassa
Kuvittele ilta, jonka muistavat vielä nekin, jotka eivät katsoneet peliä. Tuuli pyyhkii Olympiastadionin seiniä, mutta sen mukana ei kulje vain ilmavirta – vaan aika. Melkein kuulee historian rapinan, niiden monien urheilijoiden jalkojen, juoksun ja voitonhuutojen kaikuja kiviseinissä. Ja nyt samaan maisemaan astuvat Huuhkajat. Jalkapallokengissä. Valmiina kirjoittamaan uuden luvun.
Tämä ei ollut tavallinen ilta. Kun Suomi kohtasi Hollannin MM-karsinnoissa, panoksena ei ollut vain kolme pistettä. Tässä ottelussa oli kyse jostain paljon syvemmästä – uskosta, identiteetistä ja siitä, millaista on olla pieni maa, joka on vihdoin lakannut kumartelemasta.
Jacob Friisin tulikaste – eikä mikään kevyt aloitus
Jacob Friis, uusi päävalmentajamme, sai suoraan syvän päädyn startin. Ensimmäinen kotiottelu Huuhkajien ohjaksissa – ja vastassa valtava Hollanti. Ei varmaan ollut monta yötä, jolloin Friis sai kunnolla nukuttua ennen tätä. Mutta kun peli vihelletään käyntiin, silmistä näkee: hän ei ole tullut suorittamaan. Hän on tullut johtamaan.
Friisin pelikirjasta kaivettiin 5–1–3–1-muoto, joka huokuu puolustuksen rautaa ja hyökkäyksen toivoa. Ja sen ytimenä: Lukas Hradecky – Suomen kapteeni ja Leverkusenin luottovahti. Vastassa: Hollannin Mark Flekken, Hradeckyn seurakaveri. Kaksi maalivahtia, sama seura, eri liput. Asetelma kuin suoraan eurooppalaisesta jalkapallodraamasta.
Hollanti – kaunista peliä, vaarallista peliä
Oranssipaitainen Hollanti ei ole koskaan vain joukko pelaajia. Se on kulttuuri, tyyli, perinne. Vaikka heillä on nimilista, joka voisi häikäistä punaisella matolla –
- Cody Gakpo
- Frenkie de Jong
- Jeremie Frimpong
– he ovat ihmisiä. Ja Suomi sai heidät näyttämään siltä.
De Jongin eleganssi, Gravenberchin balanssi ja Reijndersin oivallukset loivat peliin ikään kuin musiikillisen sävyn. Jokainen syöttö oli kuin säkeistö runossa. Mutta tässä illassa ei ollut leppoisaa lauantaisoittua – tässä oli pohjoista realismia.
Yksi nimi, monta säettä: Joel Pohjanpalo
Kun Joel Pohjanpalo astui kentälle kärjeksi, soi jossain kollektiivinen sävel muistoista. Hän ei ole vain pelaaja – hän on suomalaisen jalkapallon rokkitähti, joka laulaa sydämellä. Yksinäinen hyökkääjä, mutta ei koskaan yksin.
Hänen takanaan:
- Oliver Antman – juoksi kuin nuoruus itse
- Robin Lod – hiljaista määrätietoisuutta
- Kaan Kairinen – kentän aivot yhdessä kosketuksessa
Ja sitten – muuri. Suomen muuri.
Puolustuksessa Suomi oli muuri. Jere Uronen ja Nikolai Alho rymistivät laidoilla kuin historiallisin elkein – he eivät antaneet mitään ilmaiseksi.
Keskuspuolustuksen kivijalka:
- Ivanov
- Hoskonen
- Tenho
Matti Peltola puolestaan oli hiljainen moottori, joka ei näy otsikoissa, mutta jonka työ näkyy jokaisessa katkaistussa syötössä ja rytminvaihdossa – kentän hiljainen työn sankari.
Kansallinen hetki – ei vain peli, vaan kokemus
Illan odotus oli käsin kosketeltava. Kun peli alkoi 21.45, stadion hengitti yhteistä rytmiä. Tämä ei ollut vain urheiluilta, vaan kansallinen rituaali.
Koko maa seurasi:
- Kaupungeissa
- Kesämökeillä
- Tallentimen perässä
Taklauksia seurattiin kuin sodan hetkiä, syöttöjä kuin säkeitä runossa.
Taru vai totta – ei vain Hollanti vastaan Suomi, vaan historia vastaan tulevaisuus
Lopulta ei ollut kyse vain tuloksesta, vaan siitä, että Suomi kuului kentälle. Enää ei toivottu ihmeitä – vaan tehtiin niitä omin käsin. Hollanti toi mukanaan vuosikymmenten kokemuksen, mutta Suomi vastasi rohkeudella ja sisulla.
Illan jälkikaiku – enemmän kuin tulos
Olipa tulos mikä tahansa, se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli se, että Suomi pelasi yhdessä. Koko hienous piili siinä hetkessä, jossa kansa eli mukana – huusi, kannusti ja oli osa tarinaa.
Huuhkajat jäivät mieleen – ei siksi että nousivat ykkösuutiseksi maailmalla, vaan koska lensivät sinne, missä suomalainen sydän kantaa mukaan.
Jatko vielä edessä – mutta illan muistot jo osa tarinaa
Kun valot himmenivät stadionilla, ottelu siirtyi historiaan. Mutta siinä samassa alkoi seuraava luku. Huuhkajat eivät tulleet kentälle vain olemaan – vaan jättämään jälkensä. Ja sen he tekivät.
Suomi on täällä. Ja me kaikki olemme mukana jokaisessa syötössä, jokaisessa juoksuaskeleessa. Kaikki ne hetket, joissa usko kantaa pidemmälle kuin pelkkä pallo.
